Hamnet

Englannin maaseudulla nuori poika yrittää löytää apua sairastuneelle kaksossiskolleen Judithille. On vuosi 1596, eikä kotona ole ketään. Äiti on hoitamassa mehiläisiään, isä on kaukana Lontoossa. Muut perheenjäsenet ovat kuka milläkin asialla. Poika, Hamnet, etsii vaarinsa käsineverstaasta ja unohtuu tutkailemaan sitä, kun paikka on kerrankin autio ja muutoin lapsilta kielletty. Kauempaa kuuluva ääni herättää kuitenkin Hamnetin muistamaan tehtävänsä ja hakemaan apua.

Tämän kiivaan säntäilyn ohessa Maggie O'Farrell onnistuu kuvaamaan perheen dynamiikkaa, ympäröivää arkitodellisuutta ja ennakoimaan tulevia tapahtumia. Toinen luku jättää kuitenkin kiihtyvän tilanteen taakseen ja hyppää ajassa viisitoista vuotta taaksepäin, jolloin Hewlandsin tilalla nuori latinanopettaja opettaa talon poikia. Tympääntynyt latinanopettaja katselee ikkunasta ulos, kun niitynreunaan ilmestyy metsästä tuulihaukkaa kantava nuorukainen. Lähempänä nuorukainen osoittautuukin naiseksi. Latinanopettajan mielessä ei käy ajatuskaan, että haukankasvattaja olisi talon esikoistytär; hän ajattelee tätä vain piikatyttönä.

Niin vain tuulihaukkaa pidellyt nainen on talon tytär Agnes, taloa hallitsevan leskirouvan tytärpuoli, jolla on maine omituisena tai hassahtaneena, jopa vähän hulluna. Latinanopettaja saa Agnekselta haluamansa suudelman, mutta vasta kun Agnes on puristanut häntä peukalonhangasta pitkään, kasvoillaan tulkitseva ja selvittävä ilme. Latinanopettajan rakkaus syttyy ja saa vastakaikua.

Näitä kahta aikatasoa O'Farrell Hamnetissa rakentelee rinnakkain. Toisaalla on sairastuva lapsi: kuumetta, märkäpesäkkeitä, siis ruton merkit, jotka eivät lupaa mitään hyvää. Toisaalla on latinanopettajan ja Agneksen tarina, jossa hansikkaantekijän pojasta ja hulluna pidetystä nuoresta naisesta tulee Hamnetin ja Judithin vanhemmat. Miksi isä on poissa Lontoossa, miksi äiti on jäänyt lasten kanssa kotiin Stratfordiin? Mitä lapsen sairastumisesta seuraa perheelle ja vanhempien väliselle rakkaudelle, jota on muutenkin koeteltu?

Latinanopettajaa ei kirjassa nimetä, mutta mikään suuri mysteeri hänen henkilöllisyytensä ei ole. Ratkaisu on O'Farrellilta oiva. Tämä kirja on kertomus Hamnetin isästä, mutta samalla ei ole. Hamnet ei ole mikään elämäkertaromaani suuresta näytelmäkirjailijasta, vaikka tosiasioihin perustuukin niiltä osin kuin yli neljänsadan vuoden takaisia tapahtumia kuvaava romaani voi perustua. Ura teatterintekijänä ei juuri näy romaanissa; se on vain elementti, joka vie isän pois perheensä luota. Teatteri näkyy poissaolona, tyhjyytenä; se on aukkopaikka, joka lukijan on itse täytettävä.

Pääosaan nousee ennemmin Agnes. Hän saa kirjan parhaat palat. Agnesin synnytykset, esimerkiksi, ovat hurjan väkevää tekstiä; ne ovat vaikuttavimpia synnytyskohtauksia, joita olen koskaan lukenut. Agnesin suru sairaan ja lopulta kuolleen lapsen äärellä on riipivää. Myös näytelmäkirjailija saa käsitellä surunsa omalla tavallaan. Tarina käynnistyy vähän hitaasti, koska O'Farrell pohjustaa sitä paljon ja monin tavoin, mutta palkitsee sitten kärsivällisen lukijan perinpohjaisesti. Hamnet on hieno kirja ja sen loppuhuipennus on upea.

Teoksen suomentanut Arja Kantele on tehnyt hienoa työtä. 1500-luvun lopun maailma tulee lähelle. O'Farrellin rikas kieli ja taidokas dialogi henkilöiden erilaisine oppineisuuden asteineen välittyy suomeksi kirkkaasti. Hamnet on todellinen lukunautinto historiallisten romaanien ja syvien inhimillisten kokemusten kuvauksen ystäville.

My book club discussed this last night (well, as much as we could discuss it with two of the three attendees not having finished it). We agreed that the language and storytelling was beautiful.

When I first heard about this book, my instinct was to avoid it like the plague (har). A story about the loss of a child, and the associated grief? Right now, that's not for me. I've experienced the loss of a child. My daughter was stillborn three years ago. I know that grief intimately. Maybe someday in the future, I will be interested in revisiting this and seeing it through the lens of a farther-off past, but at this moment, I don't feel like I have enough distance to actively want to read about the grief of losing a child.

All that, and yes I still would have tried to get further through it for book club, because I am a Good Little Reader and I like talking about books even when they're difficult subjects. But the library sucked it back from me, and alas I didn't get more than halfway through. But my friend Jen confirmed last night that this was probably going to be really hard for me if I continue through the second half, so I think I'm going to let it lie, for now.