Tauoton

Runoilija ja dramaturgi Milka Luhtaniemi on julkaissut toisen kokoelmansa. Esikoinen Kirnu oli mielenkiintoinen, mutta koin sen vaikeaksi. Teoksen sirpaleisuus oli kovin vaikeaselkoista, mutta ei kuitenkaan liian tuskastuttavaa. Yleisesti Kirnusta pidettiin paljon; sitä saattaa hyvillä mielin sanoa arvostelumenestykseksi. Minäkin uskaltauduin tarttumaan uuteen Tauoton-kokoelmaan.    Tyyli on tuttua esikoisesta. Luhtaniemi asettelee säkeensä väljästi, eikä kirjoita sivuja tukkoon. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tekstin pienuuteen sivuilla. Miksi se on näin pientä? Sisältöön päästyäni huomaan runojen minän puhuttelevan, asettuvan jonkinlaiseen suhteeseen runojen sinän kanssa. Heti ensimmäisenä: “joskus välillämme tauoissa / on ihmisen tausta / joskus niissä talvehtii toinen”.    Lukemissani runoissa on viime aikoina ollut paljon luontokuvausta. Niin tässäkin, Luhtaniemen runoissa on metsää ja kevättalvea. Myös musiikkia, soittajia ja rytmiä, on päätynyt sivuille. Tauoton tuo tosiaan mieleen Kirnun: tässäkin on kaunista kieltä ja kiehtovia huomioita, mutta kokonaisuus tuntuu pakenevan. Mutta ovathan nämä hienoja:   

joskus vain jäädä kysymään itseään
ennen sateen ääntä sateen tuoksu 

löytää yksi vääjäämätön asia ja korvata se toisella
tutustua sattumaan, miten se jää soimaan 

Tauottomaan