The Curious Incident of the Dog in the Night-Time

So... this is a story of a boy with mysteries in his life. He wants to know, and his dad gets angry when he asks, so he finds out for himself. And the answers to the mysteries open up more mysteries. Life isn't quite that simple as it should be.

It's not funny. It's not unfunny either, but if you are expecting fun, you will be disappointed with this book. In reality it's a coming-of-age novel about a boy with Asperger's.

I have Asperger's and I don't have any problems with this portray. Though I want to say that not all Aspies are like this. We share some qualities, but not others. A lot of people without Asperger's have taken this book as a guide book on how people with Asperger's are, and that has caused a lot of people with Asperger's to get angry, because that's not how they are, but because it's in a book, it must be so, and the people without seem to believe a book over a real person they are discussing with.

Though... I have read a couple of reviews, and how people without Asperger's reads this book, or have understood this book... Some of that is very offensive.
Someone said it was funny. Perhaps people without Asperger's finds our lives and reasoning funny, silly, ridiculous, and THAT is offensive.
“a high-functioning, mentally challenged boy”. Autism isn't being “mentally challenged”. Our brain functions DIFFERENTLY from most people's. Most of us are more intelligent than “normal” people. Autism isn't a mental illness either. It's neurological difference, our brain is constructed differently. Not worse, differently. It's like comparing dogs and cats. Or, better yet, PCs and Macs. Neither is better, they just work differently and are incompatible in some cases, PCs do some things better, Macs some other things.
“he has all these dreams about being someone great and going to a top college, even though you know that his situation will never really allow it” “his situation”? Being the son of a divorced couple? Or what? You seriously think Autistic people are dumb?
That makes me angry. It's not this book that is upsetting for Autistic people, it's the non-Autistic people who read it and start making assumptions, based on their preconceived notions.

This is my review, in Finnish, from when I read it



Monet ihmiset jotka ovat autistisia, tai joilla on Aspergers, inhoavat tätä kirjaa. Heidän mielestään Christopherin kuvauksessa, päätöksissä, kuinka hän selvisi matkasta Lontooseen jne. ei ole mitään järkeä. Minä tunnistin itseni, niin voimakkaasti, että luin puolet kirjasta ääneen Henricille. Minusta on ällistyttävää, että Mark Haddon pystyi niin tarkasti kuvailemaan mitä minun päässäni tapahtuu...

Kirjan lukeminen vahvisti apergeriani, mikä oli aika epämiellyttävää, mutta myös sai minut tuntemaan itseni “normaalimmaksi”.
(Vahvisti: huomasin että teen paljon asioita koska olen oppinut että sitä “odotetaan”, sosiaalisesit. Kun luin kirjaa, lopetin, koska tuntui omemmalta olla “teeskentelemättä”.
Normaalimmaksi: Kaikki nämä pikkujutut, jotka häiritsevät minun elämääni, kuten “ylireagoiminen” sellaisiin asioihin kuin että lakanat on eri paria tai ruokajutut (miksi toisina päivinä voi syödä pataa, mutta toisina päivinä se olisi mahdotonta, koska “ruoka-aineet koskettaa toisiaan”... miksi jonain päivinä ruoassa voi olla luunsiruja, ja voin silti syödä sen, mutta toisina päivinä taas vähän kummallisen värinen perunanpala tekee ruoasta syömäkelvottoman... siis noissa reaktioissa ei ole mitään järkeä, ja se itsessään on hyvin häiritsevää. Kun minä TIEDÄN että ruoka on syötävää, että useimmat muut ihmiset söisivät sen hyvällä ruokahalulla, että minä itse söisin sen ilman vaikeuksia... enkä vain pysty pakottamaan itseäni syömään. Ja että sen pitää olla pakottamista! Ei, ruoka on vaikeaa.) Siis... kaikki nämä pikkujutut jotka häiritsevät elämääni, ovat ihan tavallisia aspergeri-juttuja. Niiden kanssa oppii elämään. Ei ole mitään kummallista, että joku syö vain punaista ruokaa. Kummallista on että jotkut ihmiset välittävät niin hirveästi siitä mitä muut ihmiset syövät.

Muistan myös erään kokemuksen vuosi, pari sitten. Olin menossa tapaamaan psykiatriani ja sain paniikkihäiriökohtauksen. Seisoin rappusissa, yritin painaa itseni seinää vasten, jotta en olisi tiellä, ja joku hyväätarkoittava, huolestunut ohikulkija kosketti olkapäätäni kysyen olinko kunnossa. Ja minä aloin kirkua: “ÄLÄ KOSKE MINUUN, ÄLÄ KOSKE MINUUN, ÄLÄ KOSKE MINUUN!!!”
Jossain vaiheessa tajusin, että sen täytyi olla hyvin järkyttävä kokemus ja pystyin sanomaan että minulla on aspergeri, minulla on paniikkihäiriökohtaus, olen ihan kunnossa, mutta minun täytyy saada olla rauhassa, yksin, jotta rauhoitun. Tajusin myös että rappuset eivät ole kaikkein rauhallisin paikka yrittää rauhoittua, joten jatkoin matkaani ylöspäin, terapeuttiani kohti. Mutta kirkunani oli saanut ihmiset reagoimaan, ja rappuset tuntuivat olevan täynnä ihmisiä, jotka yrittivät rauhoittaa minua, ja se vain pahensi asiaa... Lopulta joku haki psykiatrini, joka rauhallisella äänellä sanoi “Sanna... Ebba tässä...” Ei yrittänyt koskettaa, ei yrittänyt selittää, ihan rauhallisesti vain ilmoitti, että siinä on joku turvallinen ihminen, eikä minun tarvitse yrittää hallita tilannetta millään tavalla. Pystyin sanomaan, että jos hän menee edellä ja katsoo että ovet on auki, seuraan perässä, jotta hän pystyi viemään minut huoneeseen...
Rappukäytävä oli aivan liian avoi ja valoisa, lasia ja valkoiseksi maalatut seinät...
Kuivuriin kömpiminen kuulostaa todella hyvältä idealta. Tai matkatavarahylly.

Minä pidin kirjasta todella paljon.

Toinen juttu, joka häiritsee autisti-spektrumilla olevia ihmisiä, on Christopherin näennäinen välinpitämättömyys toisista ihmisistä. Christopher ajatteli vain itseään. Minä en kokenut sitä sillä tavalla. Minä koen sen paljolti niin, että muut ihmiset kokevat minut (tai ei ehkä minua, koska olen kuulemma hyvin sosialisoitunut ja vaikutan normaalilta :-D) itsekeskeisenä ja tunteettomana. (Olen sitäkin kyllä kuullut) Jos minä kuvailisin elämääni, ajatuksiani, tuntemuksiani, en usko että toisten ihmisten tunteet, mahdolliset ajatukset, kuinka ne nyt reagoisivat, jos teen niin tai näin, olisivat paljonkaan mukana. (Onhan ne läsnä, kuten “sen täytyi olla hyvin järkyttävä kokemus...“)... mutta on sekin. Sanotaan koko ajan, että ei pitäisi ajatella mitä muut mahdollisesti minusta ja käyttäytymisestäni ajattelevat, ettei pidä olla “myötariippuvainen” (co-dependent), ettei pidä yrittää olla mieliksi muille kuin itselleen, ja sitten kun joku käyttäytyy sillä tavoin, tai kuvaillaan ajattelevan noin, ihmiset ovat kauhuissaan siitä, kuinka itsekäs ja tunteeton Christopher on!

“There are no redeeming qualities to this character. It is as though he is incapable of experiencing kindness or love but only goes through the motions of determination and fear.”
Täh? Että pitäisi olla joku Runeberg ja kirjoittaa rakkausromaani? Siis... kuinka paljon KAIKISSA MUISSA KIRJOISSA puhutaan rakkaudesta, suopeudesta, hyväntahtoisuudesta? Se vähä mitä Syystanssiaisissa oli, oli siirappia. Jos haluan lukea rakkausromssuja, niin valitsen sellaisen, enkä Yöllisen koiran tapausta.
Christopher kuvaili yritystään selvittää koiran murha, ja sitten matkaa Lontooseen, kuinka paljon siinä nyt pitäisi kuvailla miten paljon hän isäänsä rakasti? Varsinkin kun juuri sillä hetkellä ei rakastanut isäänsä ollenkaan, koska isä oli muuttunut siitä turvallisesta, luotettavasta isästä joksikin vieraaksi. Minusta ne käsihalaukset kuvasivat aivan riittävästi, että hän tosiaan piti kovasti vanhemmistaan.

Äh.