Anteeksianto

Tälläkin hetkellä Suomessa lienee useita ihmisiä, joiden elämää varjostaa jollain tapaa talokauppa. Joku on ehkä myynyt omakotitalon ja odottaa nyt viiden vuoden vastuuajan umpeutumista peloissaan; joku on kenties ostanut talon, josta on löytynyt jotain ongelmallista. Tavallisen ihmisen näkökulmasta panoksia korottaa se, miten isoista rahoista on kyse: jos jokin menee pieleen, edessä voi olla vararikko.

Ei siis ihme, että Niina Repo on uusimmassa Anteeksianto-romaanissaan tarttunut aiheeseen. Rauhalan perhe ostaa itselleen kodin, paritalon puolikkaan. Myyjänä on lapsen jalkapalloharrastuksen kautta löytynyt Markettimies, paikallisen kaupan omistaja. Markettimies on perheineen juuri muuttamassa pois upeasta vanhasta puutalosta, ja sen Markettimies voisi perheelle esitellä ennen muita. Perhe päättää ostaa talon, onhan se remontoitu huolella ja kaikki on aivan kunnossa. Myyjäkin on tuttu ja niin luotettava.

Paitsi että.

Mikään Markettimiehen puheista ei itse asiassa pidäkään paikkaansa ja talokaupoista repeää Rauhaloiden elämään kuilu suoraan helvettiin. Talon välikatto paljastuu läpimäräksi, eivätkä ongelmat siihen lopu. Myyjät väistelevät, välttelevät ja vetäytyvät täysin vastuusta. Luvassa on kalliita remontteja, hankala oikeustaistelu ja paljon päänvaivaa.

Oikeussalidraamaa Anteeksianto ei kuitenkaan ole, vaan keskittyy enemmän siihen, mitä tämä kaikki perheessä tarkoittaa. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi 12-vuotias tytär Vanamo, jonka elämään taloriita, perheen rahatilanteen heikkeneminen ja vanhempien henkisen hyvinvoinnin horjuminen vaikuttavat suoraan. Talon myyneen Markettimiehen tytär on koulun sosiaalisten piirien keskiössä, mikä johtaa Vanamon vaikeuksiin. Onneksi on luotettava ystävä, jonka kanssa juonia - ja näidenkin juonien osalta lukija saa olla huolissaan siitä, miten tytöille oikein käy.

Kun heti kirjan alussa kriminaalipsykologi ja vanhempi konstaapeli vielä keskustelevat true crime -podcastissaan pahuudesta ja ilmeisesti kirjan tapahtumiin liittyvistä rikoksista, ilmassa on voimakasta pahaenteisyyttä. Takakansitekstikin maalailee kamaluuksia. Anteeksianto onkin voimakastunnelmainen romaani, joka pitää lukijansa otteessaan. Tapahtumia ennakoidaan sopivan pelottavasti ja epämääräisesti, jotta lukija jää epävarmuuden tilaan. Se ei tietenkään ratkea kuin lukemalla kirja loppuun. Itse luin Anteeksiannon päivässä, sen verran koukuttava tarina se oli.