Ei enää mitään

Oaklandin stadionilla pidetään suuri powwow-juhla, joka kerää paikalle paljon intiaaneja. Tommy Orangen kirja seuraa laajaa joukkoa valmistautumassa powwow-juhlaan, kukin omine motivaatioineen. Joku on osallistumassa perinnetanssiin ensimmäistä kertaa, jotkut ovat töissä eri syistä ja eri tavoin, joku on raitistunut ja haluaa löytää perheensä – ja jotkut ovat tulossa ryöstämään palkintokassan.

Alkuperäisasukkaiden asema Yhdysvalloissa on synkkä ja päihteidenkäytön, rikollisuuden, syrjäytyneisyyden ja monenlaisten vaikeuksien värittämä. Tommy Orange ei kiertele tai kaartele, vaan kuvaa rujoa henkilökaartiaan ja heidän edustamaansa kulttuuria läheltä ja lämmöllä. Ei enää mitään on moniääninen kudelma, josta muodostuu kiinnostava kokonaisuus. Se kuvaa kaupunki-intiaanien elämää monesta näkökulmasta, valottaen historiaa, kulttuuria ja ihmisiä niiden keskellä.

Sirpaleinen rakenne hyppii jatkuvasti henkilöstä toiseen. Tapahtumien seuraaminen vaatii keskittymistä, etenkin kun aikajanalla tunnutaan etenevän vähän poukkoillen. Kunhan henkilöt käyvät kirjan edetessä tutummiksi, tarinan seuraaminen helpottuu. Powwow toimii hienosti kaiken fokuksena, kaikki kietoutuu siihen. Loppuhuipennuksen tarkoituksellisen sekavat käänteet kannattaa ehkä lukea parikin kertaa. Kirja olisi myös kaivannut hieman skarpimpaa oikolukemista: nyt kirjoitusvirhe “intaani” esiintyi häiritsevän monta kertaa.

Amerikan intiaanien tarinoita ei suomeksi varsinkaan ole kovin tiuhaan tarjolla. Tommy Orangen vaikuttava esikoisteos kannattaa lukea jo siksikin. Pelkästään aiheensa vuoksi sitä ei kuitenkaan tarvitse lukea, siinä määrin ansioitunut Ei enää mitään myös kirjallisesti on.