Euroopan esiäidit : 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa

Karin Bojs on ruotsalainen tiedetoimittaja ja kirjailija, joka palkittiin vonna 2015 August-palkinnolla teoksestaan Homo Europaeus : Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia. Siinä Bojs selvitti omia sukujuuriaan dna-tutkimuksen keinoin ja johdatti lukijat siinä sivussa eurooppalaisten ihmisten historiaan. Tätä kirjaa seurasi suomentamatta jäänyt Svenskarna och deras fäder, koska epäilemättä Suomessa ruotsalaisten historiasta kertova kirja ei ole kovin myyvä.    Bojsin tuorein kirja, Euroopan esiäidit, sen sijaan suomennettiin. Sen näkökulma onkin yleiseurooppalaisempi. Se on tavallaan Homo Europaeuksen päivitys: kirjassa käydään läpi 43 000 vuotta eurooppalaisen ihmisen historiaa uusimman tieteellisen tiedon valossa. Paljon uutta on nimittäin opittu: dna-analyysit ovat kehittyneet ja muutenkin menetelmät ovat parantuneet, ja nyt osataan esimerkiksi analysoida orgaanisen, aikoja sitten maatuneen aineksen jälkiä ja jäänteitä.    Vaikka isoja paradigmanmuutoksia on tapahtunut, Homo Europaeuksessa esitetyt peruslinjat pätevät yhä: eurooppalaisen ihmisen alkuperä on kolmessa merkittävässä muuttoaallossa. Ensin tulivat metsästäjät, sitten varhaiset maanviljelijät ja lopulta indoeurooppalaiset. Ryhmät ovat sekoittuneet ja synnyttäneet kerrostumia, joista nykyeurooppalaisten geneettinen paletti muodostuu. Erityisesti Bojs kiinnittää huomiota miesten ja naisten välisiin eroihin: ovatko miesten ja naisten muuttoliikkeet olleet erilaisia ja mistä miesten hallitsema patriarkaatti on Eurooppaan tullut?    Bojs kirjoittaa myös tapansa mukaisesti tieteentekijöistä ja heidän näkemyseroistaan. Erityisesti esiin nousee liettualaistaustainen Marija Gimbutas, joka oli kiistelty tutkija. Hän oli kova asiantuntija, mutta hänen päätelmiään vastustettiin kiivaasti. Gimbutas ei aikanaan kyennyt todistamaan hypoteesejään, mutta uusi dna-tekniikka on osoittanut Gimbutasin olleen monessa kohtaa oikeassa. Bojs analysoi tieteellistä näyttöä sopivan neutraalisti: hän on Gimbutasin puolella siellä, missä näyttö tukee, mutta ei epäröi todeta, milloin väitteillä ei – ainakaan vielä – ole riittävästi todisteita.    Yksi ravisteltava asia on perinteinen jako kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Tämä kolmiperiodijako perustuu paljolti siihen, että kovat materiaalit säilyvät ja pehmeät eivät, mikä antaa vääristyneen kuvan menneisyydestä. Bojsin mukaan esimerkiksi kivikaudella kivityökalujen osuus ihmisten varusteista oli noin 10 prosentin luokkaa. Bojsin mukaan Euroopassa mielekkäämpi jako olisi kansanvaellusten mukainen kolmijako, mutta nämäkin aallot tapahtuivat useissa vaiheissa.    Gimbutas väitti, että varhainen eurooppalainen kulttuuri oli matriarkaalinen tai vähintään matrifokaalinen. Onko näin? Tästä ei ole varmaa tietoa. Metsästäjien yhteisöissä miehet kenties johtivat, mutta näissä yhteisöissä kenelläkään ei ollut kovin suurta valtaa, kun yhteisöt olivat pieniä. Varhaisista maanviljely-yhteisöistä voidaan tällä hetkellä sanoa, että isälinjaan perustuva patrilineaarisuus ei ollut niissä vallitseva käytäntö. Jossain vaiheessa muutos patriarkaalisemmaksi kuitenkin tapahtui. Yksi selitys oli ikeen keksiminen ja siirtyminen härkien vetämiin auroihin, joka teki peltotöistä miesten työtä ja siten siirsi valtaa miehille. Samaan aikaan alkoi suolan talteen otto teollisella tasolla, joka johti yhteiskuntaan, joka oli errostuneempi ja vähemmän tasa-arvoinen: esimerkiksi Ranskan Passyyn syntyi yhteiskunta, joka rakensi 300-metrisiä hautakumpuja yksittäisille henkilöille. Se on jo melko vahva merkki yhteiskunnasta, jossa on merkittäviä varallisuus- ja valtaeroja.    Varsinaisesti patriarkaatti tuli Eurooppaan idän aroilta tulleiden indoeurooppalaisten mukana. Kaikki todisteet kertovat, että tämä kulttuuri oli erittäin patriarkaalinen ja miesvaltainen. Aroilta tullut muuttoliike oli hyvin miesvoittoinen; mukana oli naisiakin, mutta valtaosin kyse oli miehistä. Tämä näkyy geeneissä: väestöt sekoittuivat niin, että isät olivat indoeurooppalaisia tulokkaita ja äidit paikallista maanviljelijäväestöä. Indoeurooppalainen kulttuuri vei voiton ja vanha eurooppalainen maanviljelijäkulttuuri katosi lopulta kokonaan. Arvioidaan, että viimeinen vanhan kulttuurin linnake oli minolainen kulttuuri Kreetalla, ja sekin joutui lopulta luonnonmullistusten jälkeen indoeurooppalaisen mykeneläisen kulttuurin jyräämäksi.    Euroopan esiäidit käy läpi laajan siivun eurooppalaisen ihmisen historiaa aina ensimmäisistä Afrikasta lähteneistä vaelluksista viikinkiaikaan asti. Lähdeluetteloa piisaa ja kirja perustuu vankasti tuoreimpaan tutkimukseen. Paljon on vielä auki ja senkin Bojs myöntää: monessa kohtaa on tilaa uudelle tutkimukselle, joka toivon mukaan selventää vielä asioita. Mielenkiintoista olisi esimerkiksi, jos joku pystyisi ratkaisemaan, ovatko Kaakkois-Euroopassa sijainneen Vinčan kulttuurin jälkeensä jättämät kaiverrukset kirjoitusta ja jos ovat, mitä niissä lukee – nämä kaiverrukset ovat nimittäin yli 7 000 vuotta vanhoja ja mikäli ne todella ovat kirjoitusta kuten jotkut tutkijat uskovat, tämä olisi ensimmäistä tunnettua kirjoitusta, vanhempaa kuin nuolenpääkirjoitus tai hieroglyfit.    Toimittajataustainen Bojs kirjoittaa sujuvaa, helposti ymmärrettävää tekstiä, joka toimii hyvin myös Jänis Louhivuoren suomennoksena. Euroopan esiäidit on oivallinen katsaus eurooppalaisten ihmisten esihistoriaan uusimman tieteellisen tiedon valossa. 

—

Karin Bojs, an awarded Swedish science writer, explores European prehistory in her books “Homo Europaeus” and “Europas mödrar”. Bojs' latest work serves as an updated version of “Homo Europaeus,” drawing on the latest scientific advancements to unravel 43,000 years of European human history. Her exploration focuses on migration waves, gender disparities in these movements, and the emergence of a patriarchal society in Europe.

Bojs adeptly navigates controversial scientific figures, notably Marija Gimbutas, whose theories have found support through modern DNA technology. She maintains a balanced approach, supporting Gimbutas' hypotheses where evidence aligns, yet remains cautious where conclusive proof is lacking. Her reevaluation challenges traditional historical divisions like the Stone, Bronze, and Iron Ages, proposing a classification based on migration patterns instead, reshaping our understanding of ancient societies.

The book delves into the debate on early European cultures' social structures, examining shifts from small hunter-gatherer communities to early agricultural societies. Bojs suggests a transition towards patriarchy coincided with technological advancements and shifts in labour divisions. The arrival of the Indo-Europeans from the eastern steppes solidified a highly patriarchal culture, leading to the dominance of their lineage and the eventual disappearance of older farming cultures.

“Europas mödrar” presents a comprehensive narrative of European prehistory through extensive research and references. Bojs acknowledges the existing uncertainties in the field, leaving space for future investigations, such as deciphering ancient engravings that might represent the earliest form of writing. Her clear, accessible writing style, honed from her journalistic background, renders the book an excellent synthesis of European prehistory based on the most recent scientific knowledge available.