Huolenpitoja

Toisinaan pakko on paras motivaattori. Eeva Åkerbladin (s. 1990) esikoisrunokokoelma Huolenpitoja on saanut odotella vuoroaan kirjahyllyssäni hyvän tovin, kunnes joku ystävällinen ihminen teki kirjaan varauksen. Enää en voinut vitkutella, vaan teokseen piti tarttua. Tarttuminen kannatti, sillä Huolenpitoja on oikein kelpo kokoelma – vaan enpä tästä olekaan muuta kuullut kuin hyvää, ja ylipäänsä on toki melko harvinaista, että esikoisrunokokoelmasta kuulee puhuttavan mitään.

Huolenpitoja muodostaa yhtenäisen kertomuksen matkasta vuoristossa sijaitsevaan sanatorioon nauttimaan hoidoista ja rentoutumisesta. Runoelma henkii unenomaisen epämääräistä tunnelmaa, sanatoriossa on yhtä aikaa jotain modernia ja hyvin 1800-lukulaista. Kokoelman runoja voi lukea itsenäisinä, mutta kokonaisuutena niihin muodostuu jonkinlainen, sopivan epämääräinen tarinan kaari.

Muodoltaan runot vaihtelevat kertovammista proosaruno-osioista lyhyempään säkeeseen, aina hyvin kiteytyneisiin, aforistisiin lauseisiin asti. Kokoelman alusta löytyy esimerkiksi tällainen pieni helmi:

Varpaanmuotoinen kolo järven pinnassa.

”hemskytellään”

”nivistäytydään”

”Turkoosia ja tuberkuloosia, lohkeilevaa kynsilakkaa, aavistus muistoista”

”Satun saamaan salaa männyntaimen”

Huolenpitoja

Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.

Elina Warsta