Ihmisen kaltainen

Helena Sinervo on moneen kertaan palkittu ja tunnustuksia kerännyt runoilija, kirjailija, suomentaja ja ties mitä muuta – todellinen kielen monitaituri, siis. Runopuolella tämä Ihmisen kaltainen -kokoelma, Sinervon neljäs, nappasi Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2001.

Tämä on kovin moniääninen kokoelma. Sinervo kirjoittaa monin eri sävyin, erilaisin menetelmin ja tavoin asetella säkeitä. Paljon on jotenkin aika perinteistä nykyrunoa, mutta kokoelmasta löytyy myös riimittelyä, lastenrunomaisia tekstejä ja kuvarunon kaltaista asettelua. Kokonaisuus on monipuolinen ja pitää mielenkiintoa yllä.

Kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa “Suunnat” kuvaa kaupunkimaisemaa, siellä seikkailevia ihmisiä, mutta myös luonnonvoimia, joille ihminen jää auttamatta toiseksi. Luonto ja kaupunkimaisema vertautuvat toisiinsa. “Taivas musta mafiosonauto / täynnä luodinreikiä”.

Näin keväällä minä haaveilen syysmyrskystä,
kuinka se kaataa puut ja rakennustelineet,
repii talojen katot, mikään ei vedä vertoja.
Luitteko naisesta joka ulkoilutti koiraa sillalla?
Huiskis, lensi jokeen ja hukkui, olisinpa ollut
näkemässä, mikään ei vedä vertoja.

Lapsena uskoin että haavat
kasvavat aina rannoilla, ja rantoja
nyt riittää, jokaisella on joku
luomassa tunnelmaa niin kuin
vedessä kelluva kynttilä.