Kuurupiilon anatomia

Suomalaisen kummallisen kirjallisuuden pioneereihin kuuluva Pasi Ilmari Jääskeläinen julkaisi edellisen kirjansa Väärän kissan päivä vuonna 2017. Nyt Jääskeläinen saattelee lukijat uudestaan tuttuun Marrasvirran kaupunkiin ja kokeneet lukijat tietävät jo odottaa kummallisia tapahtumia.    Kirjan pääosassa on M, pieni ekaluokkalainen, joka leikkii isoveljensä Alvarin kanssa marsilaista kuurupiiloa. Siinä Alvar katoaa piiloon ja jättää jälkeensä marsilaisia kirjeitä, kryptisiä vihjeitä, joiden perusteella M:n on Alvar löydettävä. Jääskeläinen suo lukijalleen varoituksen jo ensimmäisessä luvussa:    Olisi houkuttelevaa antaa kertomukselle näppärä juoni, klassinen henkilögalleria sekä lopetus, jossa roistot erottuvat sankareista, mysteerit selitetään auki ja kaikki saavat ansionsa mukaan. Kokoamani tosiasiat eivät vain taivu tähän muottiin.    Useiden kuurupiilojen jälkeen, pari vuotta myöhemmin, viimeinen kuurupiilo jää kesken. Lyseon abiturientti, valovoimainen ja kaikkien ihailema Alvar Silasenpää, katoaa viikko penkkareiden jälkeen. Poikaa odotellaan kotiin, mutta hän ei vain katoa. M on ainoa, joka tietää, miksi Alvar ei palannut: marsilainen kuurupiilo oli käynnistynyt, mutta se jäi lumisateen vuoksi kesken. “Piiloutuja ei palaa kotiin ennen kuin etsijä on hänet löytänyt”, kuuluu leikin ehdoton sääntö.    Tarina loikkaa joitakin vuosia eteenpäin, vuoteen 1984. M on selviytynyt ala-asteesta, vaikka hän onkin aivan kummallinen, erottuu joukosta ja joutuu tietysti hyljeksityksi ja kiusatuksi. M vetäytyy omiin maailmoihinsa: hänen päähänsä on unessa istutettu Antropologinen selviytymisopas marsilaisille vakoojille, joten hän suorittaa tehtäväänsä marsilaisena antropologina, joka tarkkailee sivusta maan asukkeja. Lopulta M:stä kuoriutuu joukkoon sopeutuva lyseolainen, jolla on taidot uiskennella sulavasti lukiolaisten seurapiireissä.    Marrasvirran kaduilla vastakkain on kaksi nuorisojengiä. Punkkareita nimitetään kaupungissa yönaakoiksi. Yönaakkoja jahtaavat poliisit ja liikekeskusten vartijat, mutta myös jägerit. Nämä Marrasvirran skinheadit ovat mystisen Jägerin johtama fasistimilitanttien poppoo, joiden päätarkoitus on puhdistaa kaupunki yönaakoista. Yönaakat ovat pienoinen mysteeri: osa joukosta yöpyy jossain tuntemattomissa olosuhteissa. Yönaakkojen yösijan löytäminen kiinnostaa monia.    M ajautuu lukiolaisena takaisin marsilaisen kuurupiilon pariin, kun hän alkaa yllättäen saada taas viestejä isoveljeltään. “M, missä minä olen?” kuuluu kutsu kuurupiilon maailmaan. Punaisen langan seuraaminen vie M:n syvälle yönaakkojen maailmaan. Seurapiireissä viihtyvän lukiolaistytön harmoninen rooli saa jäädä, kun M:n on omaksuttava niittitakkisen punkkarin ulkonäkö ja ajatusmaailma päästäkseen soluttautumaan yönaakkojen maailmaan. Alvar on löydettävä ja vuonna 1976 kesken jäänyt marsilainen kuurupiilo saateltava loppuun.    Kuurupiilon anatomia on pitkä kirja, lähes 600-sivuinen järkäle, jossa sukelletaan syvälle 1980-luvun punk-alakulttuuriin. Tarinassa riittää mutkikkaita käänteitä, eikä se ole ihan helppoa luettavaa. Kuten Jääskeläinen heti alussa varoittaa, lopussa ei myöskään odota selkeä, kaikki mysteerit auki selittävä lopetus, vaan jotain mutkikkaampaa, joka jättää irrallisia langanpäitä lukijan pääteltäväksi haluamallaan tavalla.    Kirjan henkilögalleria on ilahduttavan monipuolinen. M:stä itsessään on hyvin vaikea sanoa, mikä hän on; se, onko M tyttö vai poika, on asia, joka vaivaa monia kirjan henkilöitäkin. Lukija voi tehdä siitä omat päätelmänsä. Moni muukin henkilö ei ole sitä, miltä päällisin puolin voi näyttää. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kirjo on kirjan sivuilla monipuolinen; yönaakat eivät yksinkertaisesti välitä näissäkään asioissa yhteiskunnan normeista tai binääristen järjestelmien rajoituksista. Myös yleiset yhteiskunnalliset arvot saavat kyytiä. Henkilögalleria on sikälikin monipuolinen, ettei selkeää jakoa hyviksiin ja pahiksiin ole helppo tehdä. Tämä monimuotoisuus ja sävykkyys on Kuurupiilon anatomian parhaita puolia.    Kirjassa ja sen kuvaamassa kummallisessa unien, harhojen ja marsilaisten täyteisessä 1980-luvun punkmaailmassa on paljon kiehtovaa ja se pohdiskelee painavia teemoja uskollisuudesta, erilaisuuden sietämisestä, rajoittavista normeista ja syyllisyydestä. Alku oli vetävä ja houkutteli mukaansa, mutta kokonaisuutena Kuurupiilon anatomia oli kuitenkin liian raskas. Kirjan keskivaiheilla lukeminen kävi paikoittain työstä, kun juttu ei tuntunut oikein etenevän ja tarinan uudet kiemurat saivat kiemurtelemaan: lähestyisipä loppu nopeammin. Lopussa juonenkäänteiden vaikeaselkoisuus tuntui enemmän tuskastuttavalta kuin jännittävältä. Jos lukijana nautiskelee toden ja harhan eron pohdiskelemisesta, kirja maistuu varmasti paremmin; minulle tämä ”kaikki on unta ja harhaa vain” -asetelma on lähinnä turhauttava. Suosittelen siis epämääräisyyksien ystäville, mutta isoin varauksin.