Lapsuus

Childhood is long and narrow like a coffin, and you can't get out of it on your own.Childhood is dark and it's always moaning like a little animal that's locked in a cellar and forgotten. It comes out of your throat like your breath in the cold, and sometimes it's too little, other times too big. It never fits exactly. It's only when it has been cast off that you can look at it calmly and talk about it like an illness you've survived. Most grownups say that they've had a happy childhood and maybe they really believe it themselves, but I don't think they've just managed to forget it.Wherever you turn, you run up against your childhood and hurt yourself because it's sharp-edged and hard, and stops only when it has torn you completely apart.

If I didn't know this was part of a trilogy, I would probably complain that this lyrical and concise novella/memoir was too slim and that I wanted to spent more time with little Tove, who's too wise for her age and learns too fast that her dreams don't fit into this world. She grows up in a Copenhagen that's still hurting and impoverished after WWI and the Spanish flu. Her mother is very cold towards her, and while her father shows her the occasional kindness he laughs at her when she proclaims that she wants to become a female poet. So she learns to hide herself and her aspirations, and only finds solace in the magic of words.

Pohjoismaisesta autofiktiosta tullee ensimmäisenä mieleen norjalainen Karl Ove Knausgård, mutta on sitä muutakin. Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917–1976) oli suosittu kirjailija, jonka tuotanto kattaa lähes 40 teosta. Suomennoksia on ollut tähän asti niukalti, pari novellia ja esikoisromaani Lapselle on tehty pahaa (1941, suom. 1950).

Nyt vihdoin ja viimein on saatu suomeksi Ditlevsenin tuotannon merkittävin yksittäinen osa, vuosina 1967–1971 ilmestynyt Kööpenhamina-trilogia. Sen kolmessa teoksessa Ditlevsen kertoo omasta elämästään. Katriina Huttusen suomennokset ovat olleet pidettyjä, joten minunkin uteliaisuuteni heräsi.

Nämä ovat pieniä kirjoja. Tämä ensimmäinen osa, Lapsuus, käsittelee Ditlevsenin lapsuuden alle 150 sivussa, siis aika lailla pienoisromaanin mitassa. Taitava ytimekkyys onkin aina iloinen asia, ja taitavasti Ditlevsen lapsuudestaan kertookin. Pienuus näkyy teoksessa intensiivisyytenä, latteita suvantokohtia ei ole mukana.

Varsin karuahan lapsuus 1920-luvun Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa on. Kotona on ahdasta, niin fyysisesti kuin henkisesti. Isä on kommunismiin kallellaan ja usein työtön, äiti henkisesti vähän epävakaa. Naapurusto on täynnä värikästä väkeä, roskakatoksella kokoontuvat isot tytöt, kaduilla pyörii puliukkoja.

Tove itse on herkkä lapsi, jota kiinnostaa lähinnä runojen kirjoittaminen. Se ei saa kuitenkaan vastakaikua. Isä, vaikka lukumiehiä onkin, suuttuu ajatuksesta, että tytöstä muka tulisi runoilija. Mummo pitää Toven runoa säädyttömänä, veli Edvin nauraa Toven runoille. Koulussa Tove keskittyy lähinnä esittämään tyhmempää kuin on. Opettaja näkee Tovessa ainesta ja haluaisi tämän menevän lukioon, mutta vanhempien köyhyys ja kielteinen suhtautuminen torppaa sen ajatuksen auttamatta. Tytöstähän tulee kuitenkin vain palvelusväkeä.

Toiset tytöt haaveilevat neitsyyden menettämisestä heti konfirmaation jälkeen (mutta ei lapsista ennen kuin täyttävät 18, onnea matkaan vain niissä pyrkimyksissä!), Tovea äidin kehotukset pysyä erossa ukkomiehistä lähinnä huvittavat – eihän hän ole pätkääkään kiinnostunut edes poikamiehistä.

Lapsuus on taitavan kirjoittajan tekstiä, jossa vähällä sanotaan paljon. Ditlevsen ei tarvitse satoja sivua, vähän lohduton ja harmaa työläislapsuus tulee kuvatuksi hyvin ytimekkäästi, mutta samalla yksityiskohtaisesti. Katriina Huttusen suomennos toimii hyvin. Ensimmäisen osan perusteella trilogian maine vaikuttaa täysin ansaitulta.