Lautuma

Aloitetaan tämän runokokoelman nimestä. Sana oli tutunkuuloinen, mutta merkitys vähän epäselvä, joten selvitin. Lautuma, livor mortis, on ruumiin iholle kuoleman jälkeen ilmaantuva violetti sävy, joka johtuu punasolujen vajoamisesta alaspäin verenkierron pysähtymisen myötä. Hivenen on makaaberi nimi tällä esikoiskokoelmalla, siis, mutta ei tässä nyt sentään ihan suoraan ruumiiden kanssa operoida.    Nautin Maiju Pohjolan toisesta kokoelmasta Ettei yötä enää, joten tähän esikoiskokoelmaan tarttuminen oli itsestäänselvyys. Kaunista kieltä ja kiehtovia ajatuksia tämäkin tarjoaa. Tyyli on samankaltaista kuin tuoreemmassakin kokoelmassa, poislukien sen omalaatuinen tapa törmäyttää tekstejä toisiinsa.    Ensimmäisellä sivulla jo mainitaan evakkotie, ”vanha sauna jäi tälle puolen”. On menetyksiä ja traumoja, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle, vaikeuksia puhua asioista: ”lautuma ei haalene / me vaikka kuinka vaikenemme / lattian läpi”. Kokoelmassa on paljon kyse rajoista, eri muodoissaan. Isän kuolemasta. Varsin vähäeleiset säkeet saavat kantaakseen paljon raskaita taakkoja.    Pohjola on kyllä hyvä. Kahden vakuuttavan kokoelman perusteella jään suurella mielenkiinnolla odottamaan, mitä Pohjola seuraavaksi julkaisee.   

loka on pinttynyt lasiin
marras niveliin, haamusärky

veri ei riitä varpaisiin asti
enkä tänään löydä oikeaa jalkaa
nousta