Maa jota ei ole

Heidi Airaksisen esikoisromaani Vierge moderne aloitti Laventelimurhat-sarjan pari vuotta sitten. Kirjan tapahtumat sijoittuivat 1930-luvun Helsingin queer-piireihin, joissa diakonissasisar Kerstin sekaantui murhatutkimuksiin ja tutustui siinä ohessa Freddy Henrikssoniin ja Harrietiin,  jotka ovat nyt tämän kirjan pääosissa. Maa jota ei ole – taas Edith Södergran -laina – sijoittuu 1920-luvun puolelle eli ennen Vierge modernen tapahtumia.    Freddy matkustaa Harrietin kanssa Berliiniin. Harrietilla on vaikeaa ja apua toivotaan löytyvän tohtori Hirschfeldin johtamasta Seksuaalitieteiden instituutista. Hirschfeld on asiantuntija seksologiassa ja niinkutsutun ”totaalin transvetismin” hoitajana – siis nykytermein ilmaistuna transsukupuolisuuden. Harriet joutuu kuitenkin Berliinissä vaikeuksiin: Berliinin yössä hän kohtaa brittiaatelisen, sir Williamin, jonka kanssa hän viettää yön. Sir William löydetään kuolleena ja Harriet-parka on viimeinen, jonka tiedetään nähneen hänet elossa.    Harrietia epäillään murhasta! Freddy ei voi uskoa ystävänsä syyllisyyteen, joten hän alkaa selvitellä, kuka todellinen murhaaja on. Avukseen hän saa viehättävän vuokraemäntänsä Vivecan, jonka kanssa rikoksen selvitteleminen on paitsi vaarallista, myös kummalla tavalla kiihottavaa.    Taustalla sykkii 1920-luvun lopun Berliini. Babylon Berlininsä nähneille puitteet ovat tutut; tässäkin mainitaan maineikas Moka Efti -yökerho. Tämän kirjan tapahtumat tosin keskittyvät vähän toisenlaisille yökerhoille. Weimarin tasavallan avarakatseisuus alkaa olla tulossa päätökseensä ja tähänkin rikokseen vaikuttaa sekaantuneen kansallissosialistista ainesta.    Vierge modernen tapaan tyylilaji on raa'an trillerin sijasta cosy crime, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kovin rajuja väkivallankuvauksia ei nähdä vaikka kuolemantapauksia sattuukin. Kuten Vierge modernessa, poliisit ovat yllättävän ymmärtäväisiä, eikä juttua tutkiva komisario Grossman kohtele Harrietia tavalla, jollaista raaemmalta kirjalta voisi odottaa. Nämä kirjat ovat pohjimmiltaan queer-ihmisten puolella, vaikka niissä kuvattu yhteiskunta ei lopulta hyväksyvä olekaan.    Maa jota ei ole oli oikein sujuvaa luettavaa; luin kirjan itse yhden päivän aikana, sen verran rivakasti se tempaisi mukaansa. 1920-luvun queerin Berliinin kuvaus oli kiehtovaa ja monilta osin historiallista. Hirschfeld, esimerkiksi, oli instituutteineen todellinen henkilö ja monin tavoin edelläkävijä homoseksuaalisuuden ja transsukupuolisuuden suhteen. Queer-aiheista kiinnostuneille Laventelimurhat-sarjaa on helppo suositella. Kirjat ovat sen verran irrallisia toisistaan, ettei ole liiemmin väliä, kumman lukee ensin.