Merirequiem

Levätköön meri rauhassa muovipedillään
vai luulitteko että se elää ikuisesti?
Ehkä se herää henkiin elvytysten loputtua

niin kuin hylkeet luodolla heräävät yhä uudelleen,
ojentavat vihreät sarveiskupolit ja hiusvihneet,
yhdentyvät metsästäjän ja harppuunan kanssa

Kun luin läpi Tanssiva karhu -voittajia, kohtasin kaksikin Helena Sinervon runokokoelmaa. Pidin molemmista, joten selvää oli, että Sinervon tuotannon pariin oli tarpeen palata. Sinervolta ilmestyikin sopivasti uusi kokoelma.

Tämä Sinervon 12. runokokoelma on requiem eli sielunmessu merelle. Siinä meri näyttäytyy toisaalta muoviroskaan kuolevana, toisaalta elinvoimaisena, armottomana, eroottisenakin luonnonvoimana. Sinervo suree lajikatoa, mutta myös kujeilee ja leikittelee. “On vaellettava keskelle taipuvien aikojen puutarhaa / missä lempeät pärlät, pöiriöt ja ärlät”. Mitäköhän tuokin tarkoittaa? Ei niin mitään aavistusta, mutta kuulostaapa oivalta.

Rakenteellisena kujeena Sinervo tarjoilee Bachin fuugista inspiroitunutta “kolmiäänistä polyfonista satsia”, siis kolmisäkeisiä säkeistöjä, joiden ensimmäinen rivi on vailla muotoiluja, toinen rivi kursiivilla ja kolmas rivi lihavoitu. Runot voi lukea suoraan alusta loppuun, tai aina säkeiden samat rivit, lopputulos on toimiva molemmin tavoin. Osa näistä runoista kommentoi vielä jotain klassikkositaattia. Ovelaa ja kiinnostavaa!

Nämä ovat luovia, ihastuttavia, musikaalisia runoja, joiden vietäväksi voi heittäytyä. Vaikka teksteissä onkin huolen sävyjä, niissä on myös iloa, toivoa ja huumoria. Sielunmessu ei ole vain kuolleen muistolle. “Mutta uskaltaisinko sukeltaa näin syvälle elleivät suudelmat ja meduusojen puu-unelmat parantaisi jopa tulehtuneimmatkin haavat? Ellei likaantuneinkin sedimentti puhdistuisi, ellei uhanalainen eliökanta elpyisi?”

Teoksen kannet on suunnitellut Piia Aho, joka ansaitsee tulla mainituksi erikseen, sen verran kaunis teos Merirequiem on. Kaikkiaan täytyy antaa lämmin suositus tälle ihastuttavalle runokokoelmalle.

Hemmoteltu on se jolla on varaa kaivata.