Mikado

Kokoelman nimi tuo mieleen ainakin Gilbertin ja Sullivanin oopperan ja pelin, jossa poimitaan tikkuja. Kannessa on muutama tikku ristissä, joten kallistutaan siihen suuntaan (”auki pudonneet” mikadotikut mainitaankin). Kaija Rantakarin runokokoelmin läpikäynti on päätynyt nyt tähän viimeiseen jäljellä olevaan, Rantakarin esikoiskokoelmaan. Sekin on Poesian julkaisema ja tyyliltään vahvasti poesialainen fragmentaarisuudessaan.    Sivuilta nousee esiin paljon muotoja, rajoja, geometriaa. Valoja ja varjoja; “varjo muodostuu valoa läpäisemättömän esineen taakse / paikka ei ole täysin sattumanvarainen”. Rantakari on kokoelmissaan ollut ihailtava intohimon, katseen ja kosketuksen kuvaaja, ja näissäkin runoissa näkyy ja tuntuu ihmiskeho monin eri tavoin. Yöt täyttyvät suudelmista.   

herään unista korjaamaan niiden virheellisyyksiä, 

Mikado

Mikadon

gallerioittain kipsijäljennöksiä suurista asioista

katson pois, jos näen sinun silittävän kiiltävää hevosen päätä

tai pysähtyvän väärän taiteen äärelle,
voin kuvitella nähneeni väärin ja katse jää kohtaamatta