Murhan alkusointu

Armand Gamache tutkii jälleen. Sarjan kahdeksas osa, Murhan alkusointu, on vaihtelua tavanomaisille kuvioille. Three Pinesin pikkukylässä ei vierailla tällä kertaa laisinkaan, eikä sarjan tavanomaisesta henkilögalleriasta tavata Gamachen lisäksi kuin tämän kakkosmies Jean-Guy Beauvoir. Vaikuttaisi siltä, että Beauvoirin vaikeaksi äitynyt tilanne on ottanut askeleen parempaan suuntaan: opioidiriippuvuus on saatu helpottamaan ja henkilökohtainen elämä on kunnossa. Suomennosvuorossa kirjasarjassa on tällä kertaa Outi Järvinen, joka tekee kirjan kanssa hyvää työtä.    Gamache ja Beauvoir lähtevät kahdestaan tutkimaan harvinaislaatuista murhaa. Uhri on todella syrjäisen luostarin priori. Gilbertiiniluostari on varsinainen salaisuus, sillä gilbertiinien luultiin hävinneen tyystin (näin todellisuudessa kävikin). Luostari tunnetaan siitä, etteivät sen ovet aukene kenellekään. Koputtelijoita ovella on riittänyt, kun paljastui, että luostarissa äänitettiin maailman kauneinta gregoriaanista kirkkolaulua sisältänyt levy. Tähän asti ovi ei ole auennut ulkopuolisille, mutta murha avaa ovet Gamachelle ja tämän kollegoille.    Hiljaisuuden valan vannoneet munkit eivät ole ihanteellisia todistajia, vaikka luostarin apotti hiljaisuusvalan poistaakin murhatutkimusten johdosta. Rikos on melkoinen suljetun tilan murhamysteeri, koska on selvää, ettei sitä ole voinut tehdä kukaan ulkopuolinen. Luostarista paljastuu tutkimuksissa kuitenkin paljon salattuja jännitteitä, jotka ovat ajaneet jonkun munkeista murhaan. Mutta kenet?    Jännitteitä riittää myös poliisien kesken. Gamachen ja Beauvoirin suhteessa on omat jännitteensä, joita hämmentämään saapuu poliisin johtaja Sylvain Francoeur, Gamachen pahin vihollinen Sûrétessa. Miksi Francoeur saapuu itse paikalle toimittamaan raportteja, joiden kuriirina hänen ei missään nimessä tarvitsisi omakohtaisesti toimia? Kireys poliisien kesken voittaa uhkaavuudessaan itse murhatutkinnan.    Murha ei olekaan Murhan alkusoinnun parasta antia. Jos tätä ihan murhamysteerinä arvioi, eihän tällä ole sijaa parhaiden murhajuttujen listalle. Ei tätä yksin, irrallaan muista Gamache-kirjoista, kannata lukea. Sen sijaan osana pidempää jatkumoa Murhan alkusointu on helmi. Louise Penny on parhaimmillaan juuri siinä, miten Gamachen ympärille keskittyvä juonikuvio ja henkilögalleria toimii. Etenkin edellinen osa Petollinen valo on syytä olla luettuna ennen tätä, mutta muutenkin sarja on parhaimmillaan luettuna alusta loppuun oikeassa järjestyksessä. Rikos selviää, mutta taustatarina jää jälleen kerran varsin pirulliseen tilanteeseen.