Oodeja korvalle

Helena Sinervo tuli Tanssiva karhu -taipaleellani vastaan parinkin kokoelman verran ja muuhunkin Sinervon tuotantoon olen perehtynyt parin kokoelman verran. Niinpä tutkimusmatka jatkuu, tällä kertaa Sinervon vuonna 2003 ilmestyneeseen Oodeja korvalle -kokoelmaan. Sen runoja luonnehditaan takakannessa kepeän vakaviksi ja pakottomasti soiviksi.    Kokoelma jakautuu viiteen osioon, joista viimeinen on yksi, pitkä runo. Muissa osioissa on useampia runoja. Jonkinlaisena punaisena lankana halki kokoelman kulkee ainakin Sinervolle tavallinen eläinkuvaston käyttäminen. Vaikka Oodeja korvalle ei mitenkään nouse suosikikseni Sinervon tuotannosta, sen jokaisesta osiosta löytyy kuitenkin jotain kiinnostavaa.    Ensimmäisessä osiossa se on sen nimiruno, ”Arkittomat”, jossa kysellään kerta toisensa jälkeen “Mitä me teemme nyt”. On jokseenkin synkkää, että näin 20 vuotta myöhemmin kysymys on edelleen sama (onko kysyjä ja kysymyksen kohde, sillä ei niin väliä), eikä mitään kovin merkittävää ole vieläkään tehty. “Mitä me teemme nyt, / kun vesi on noussut napaan / ja tonnikala tarttuu kohta / pelkkään ruokovapaan, / puhumattakaan pienemmistä? / hän kyseli naurulokilta / joka pyyhki serviettiin / veristä nokantyveä.”    ”Pihalla”-osion hienoin hetki on ”Valoisa laatikko”-runossa, jonka loppusäkeet ”Hiljaisuus on niiden nimi / joka valaisee sinut minulle.” päättävät kauniin, pienen runon. Lyhyen ”Ruumiissa”-osion kohokohta on ”Volgan lautturi”, jonka arkinen kuntosalikuvasto on viehättävää ruumiillisuutta. Kokoelman lopettava pitkä ”Laulajan kirja” maalailee lopunajan tunnelmia kauttaaltaan ihastuttavasti.    Sinervo kertoo omilla nettisivuillaan olleensa kokoelman synnyn aikaan loukkaantunut eriarvoistumisesta. Mutta miten välttää paasaavuus, jos kirjoittaa tällaisesta aiheesta? Sinervo otti keinokseen leikin: lastenrunomaiset hahmot ja riimittelyn yhdistettynä vakaviin aiheisiin. Lopputulos on onnistunut.