Pelit kulttuurina

Peleistä ja pelaamisesta on suomeksi saatavilla useita mielenkiintoisia kirjoja, mutta akateemista pelitutkimusta monipuolisesti esittelevä perusteos on vielä puuttunut. Ei puutu enää: Pelit kulttuurina esittelee kattavasti, mistä akateemisessa pelitutkimuksessa on tätä nykyä kyse. Kirjan aiheena ovat laajasti pelit niin digitaalisissa kuin ei-digitaalisissa muodoissaan ja myös yleisemmin pelillisyys ja leikillisyys.

Muodoltaan tämä Usva Frimanin, Jonne Arjorannan, Jani Kinnusen, Katriina Heljakan ja Jaakko Stenrosin toimittama teos on selkeästi akateeminen lähdeviitteineen ja kaikkineen, mutta sisältö on kuitenkin enimmäkseen helppotajuista ja suunnattu alan tutkijoita laajemmalle yleisölle.

Teos on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa, “Tiede, taide ja tuotanto”, esittelee pelien ja niiden tutkimuksen historiaa. Frans Mäyrä avaa artikkelissaan kirjalle keskeistä kysymystä siitä, mitä kulttuurilla tarkoitetaan pelien yhteydessä ja miten pelejä tutkitaan kulttuurin näkökulmasta. Artikkeli kuvaa myös pelikulttuurien tutkimuksen tutkimusalan muodostumista. Jaakko Stenros puolestaan kuvaa pelien suhdetta taiteeseen, populaarikulttuuriin ja korkeakulttuuriin ja esittelee esimerkkejä pelien ja taiteen välimaastossa liikkuvista hybrideistä. Artikkeli pohtii myös pelien luonnetta taidemuotona – ei niinkään, ovatko pelit taidetta vai eivät, koska siihen ei yhtä vastausta ole, mutta sitä, mitä merkitystä sillä on, jos pelejä tarkastellaan taiteena. Osion lopettaa Olli Sotamaan kirjoitus, joka tarkastelee pelien kehittämisen ja tuotannon erityispiirteitä erityisesti suomalaisesta näkökulmasta.

Toinen osa, “Pelaajien ja pelaamisen paikat”, käsittelee pelaamisen konkreettisia, kulttuurisia ja historiallisia paikkoja. Marko Siitonen tarkastelee, miten pelaajien yhteisöt ja identiteetit rakentuvat pelaajien välisestä vuorovaikutuksesta. Pelaajayhteisöissäkin on, kuten muissakin yhteisöissä, omat valtahierarkiansa ja rakenteita, jotka sulkevat ihmisiä sisä- ja ulkopuolella. Näitä rakenteita sukupuolen kannalta tarkastelee Usva Friman, joka esittelee sukupuolen vaikutusta pelaajaidentiteetin muodostumiseen ja pelikulttuurilliseen osallisuuteen. Mahdollisuudet osallistua ja kuulua joukkoon eivät ole aina suoraa seurausta pelaamisesta, vaan niihin liittyvät myös ulkoiset yksilön ominaisuudet, kuten sukupuoli. Jaakko Suominen esittelee lopuksi digitaalista pelaamista kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

Kolmas osio, “Rajankäyntiä”, tutkailee pelien yhtymäkohtia ja risteämiä muiden kulttuurimuotojen kanssa. Tanja Välisalo ja Raine Koskimaa kirjoittavat peleistä osana monia eri mediamuotoja kattavista transmediauniversumeista. Miten tarinoita kerrotaan eri mediamuotoja yhdistellen ja mikä on pelien osa tällaisessa transmediaalisuudessa? Pelejä kulutetaan kuten muutakin mediaa ja toisaalta muu media pelillistyy. Riikka Turtiainen puolestaan tarkastelee pelien ja urheilun suhdetta, jossa siinäkin on tapahtumassa yhdistymistä, kun pelit urheilullistuvat ja liikuntaa pelillistetään. Jani Kinnusen kirjoitus taas käsittelee rahan ja pelien suhdetta, niin perinteisissä säädellymmissä rahapeleissä kuin pelien maailmaan sisään uineissa mikromaksuissa, leikkirahalla pelattavissa kasinopeleissä kuin muissakin viihde- ja rahapelaamisen rajoja hämärtävissä ratkaisuissa.

Neljännessä osiossa, “Pelit ja leikki muuttuvassa yhteiskunnassa”, näkökulma on laajempi ja tarkastelee pelien ja leikin paikkaa kulttuurissa ja yhteiskunnassa, Raine Koskimaa ja Tanja Välisalo tutkivat pelillistämisen ja leikillistämisen lupauksia esimerkiksi opetuspelien, verkossa tapahtuvan viestinnän ja identiteettileikkien yhteydessä. Kritiikkiä ei ohiteta: pelillistäminen ei ole osoittaunut sellaiseksi oikotieksi onneen kuin mainospuheissa hehkutetaan. Katriina Heljakka puolestaan tarkastelee kulttuurin leikillistymistä ja lelullistumista ja sitä, miten leikillisyys valtaa sijaa myös aikuisten elämässä, joskus tiedostamattakin. Tero Pasanen ja Mikko Meriläinen tarkastelevat lopuksi peleihin liitettyjä yhteiskunnallisia uhkakuvia ja sitä, miten se heijastelee pelien kulttuurista asemaa.

Kaikkiaan teos on oikein onnistunut ja kiinnostava. Se toimii oivallisena johdatuksena pelien akateemisen tutkimuksen maailmoihin. Kuten tästäkin lyhyestä kuvauksesta näkee, pelejä tutkitaan Suomessa monenlaisista lähtökohdista ja monin eri tavoin. Analogisten pelien ystävänä on ilo huomata, että vaikka pääpaino usein erilaisissa digitaalisissa peleissä onkin, muutakaan ei ole unohdettu ja esimerkiksi lautapeleistä puhutaan paljon. Pelien tutkimuksesta kiinnostuneille Pelit kulttuurina onkin epäilemättä paras suomenkielinen aloituskohta ja kyllä tätä kannattaa tutkailla, vaikka ei akateemisesta tutkimuksesta olisikaan kiinnostunut – teos voi hyvinkin avartaa näkökulmia peleihin ja pelaamiseen. Artikkelit ovat itsenäisiä, joten kirjasta on myös helppo poimia yksittäiset kiinnostavimmat näkökulmat, jos ei koko teosta jaksa lukea läpi – aika paljon tässä onkin luettavaa.