Salit

Kaija Rantakarin kolmannessa runokokoelmassa Salit kierrellään taidegallerian tai museon saleissa katselemassa taidetta. Katse ei kuitenkaan liu'u teoksesta toiseen tuosta noin vain: “peilaan itseäni vernissasta, / sovitan kasvoja kasvoihin”. Tämä on yhteyden ja kosketuksen etsimistä: “etsin sinua gallerioista, / harvaan ja tiheään ripustetuilta seiniltä”.    Salit luo tilan tuntua ja siihen tilaan kohtaamisia. Katsojan ja katsotun välillä kipinöi, “silmieni pienet sormet taittelemassa auki laskoksiasi”. Rantakari on erinomainen intimiteetin, läheisyyden ja kosketuksen kuvaaja, mikä näkyy tässäkin kokoelmassa hienosti. Näillä sivuilla sykähtelee.    Taiteentuntija saa kokoelmasta luultavasti irti vielä enemmän tunnistaessaan teoksia, joihin Rantakari viittaa – oletan, että kokoelman sivuilla katsellaan todellisia teoksia; jos ei, tämä on kenties vieläkin hienompaa. Ilmankin Salit on antoisa kuljeskeluelämys, jonka sivuilla saa nauttia hienosta kielestä ja välillisesti taide-elämyksistä. Se on puhuttelevaa ja koskettavaa runoutta, jossa on kauniisti sanottuja oivalluksia.    Kolmannen luetun kokoelman myötä Rantakari nousee vankasti suosikkirunoilijoideni joukkoon. Jokainen tähän asti lukemani kokoelma on ollut osuma. Vielä on tutustumatta esikoiskokoelma Mikado – sen pariin seuraavaksi.   

ollaan muuten hiljaa koko matka,
mutta nimetään tienvarren kukat

oikeilla nimillä ja keksityillä