Sininen nainen

Saksalainen Antje Rávik Strubel on minulle kirjailijana täysin tuntematon, vaan eipä se ihme ole, häneltä kun ei ole suomennettu aikaisemmin mitään. Ainesta olisi: hän on kirjoittanut vuodesta 2001 alkaen useita romaaneja. Lisäksi hän on kääntänyt erityisesti Joan Didionia ja Lucia Berliniä saksaksi.    Nyt Strubelin uusin romaani Blaue Frau ilmestyi suomeksi Veera Kasken käännöksenä. Suomennokseen oli epäilemättä kaksi syytä ylitse muiden: teoksen saama Deutscher Buchpreis -palkinto ja se, että kirja sijoittuu isolta osin Helsinkiin. Tarinan suomalaisuuden puolestaan selittää Strubelin työskentely Goethe-Institutin residenssikirjailijana Helsingissä vuonna 2019.    Helsinki mainittiin kustantamon kuvastossa ohimennen, enemmän houkutteli kuvaus ”häikäisevästä romaanista”. Saksalainen menestysteos kuulosti kiinnostavalta, sillä saksalaista kirjallisuutta luen kovin vähän. Valitettavasti Sininen nainen osoittautui pettymykseksi.    Kirjan päähenkilö on tšekkiläinen, Tšekin ja Saksan rajaseuduilta kotoisin oleva Adina, joka kirjan alussa piilottelee Helsingissä asunnossa, jossa kukaan ei tiedä hänen olevan. Hän pohdiskelee oikeudessa todistamista; hänelle on siis tapahtunut jotain, mikä tekee hänestä rikoksen uhrin. Hän on aiemmin ollut Leon kanssa ja asunnossa ollessaan hän muistelee sekä lapsuuttaan Tšekissä että vaiheitaan Leon kanssa Helsingissä.    Leo on virolainen meppinä ja Helsingissä professorina (melkoinen ammattien yhdistelmä!) työskentelevä Leonides, jonka Adina kohtaa hotellissa, jossa työskentelee pimeästi. Leonides luulee Adinaa opiskelijaksi ja kokee, että Viron neuvostomenneisyys ja sitä myöten tietty itäeurooppalaisuus yhdistää Adinaa ja Leoa. Leo ei ole Adinan ongelmien syypää, mutta osatekijä kuitenkin.    Sininen nainen on tavattoman raskassoutuinen kirja ja Adina jotenkin nuivaakin nuivempi päähenkilö. Hän on kovin iloton, mielenkiinnoton hahmo. Ymmärrän, mihin Strubel pyrkii: itäsaksalainen kirjailija nostaa esiin idän ja lännen välisiä jännitteitä ja heijastelee näitä valtasuhteita kirjansa henkilöidenkin välille.    Itä vastaan länsi, miehet vastaan naiset, valtaapitävät ja vallalle alistetut. Kuulostaa tärkeältä; sellaiselta kirjallisuudelta, jolle myönnetään palkintoja. Tämähän on aihe, jonka ympärille vaikkapa Sofi Oksanen on uransa rakentanut. En ole lukenut Oksaselta vieläkään muuta kuin Koirapuiston, joka olikin merkittävästi vetävämpi kuin tämä Strubelin kirja. Koirapuistossa oli kiehtova juoni; tässä lähinnä käveltiin asunnossa ympyrää, muisteltiin menneitä ja oltiin ahdistuneita.    Helsinki-residenssille on saatu vastinetta koko rahan edestä. Ehkä ulkomaalaiselle Helsinki tuo puitteisiin eksotiikkaa. Näin suomalaisesta näkökulmasta astiankuivauskaappien ihmettely vähän haukotuttaa ja onpa kirjaan upotettu kuin suoraan jostain Helsingin vesilaitoksen markkinointimateriaaleista nostettu myyntipuhe siitä, miten Helsinki saa vetensä Päijänteestä tunnelia pitkin ja miten se onkin niin puhdasta ja pehmeää.    Tarinan aiheesta ei ole valitettavaa, mutta Strubel on onnistunut kirjoittamaan mielenkiintoisesta aiheesta todella puuduttavan kirjan. Adinasta on vaikea pitää tai välittää, eikä kirja onnistu rakentamaan takakannen lupaamaa jännitettä. Kirjaa lukiessa en ajatellut niinkään ”mitenköhän tässä käy” vaan lähinnä ”miksei tämä jo lopu”.