Suolaruusu

Sinikka Huuskon tuoretta Kokonaan-runokokoelmaa tarjottiin arvosteltavaksi. Pistin sen kirjastosta varaukseen; se tulee kun on tullakseen. Tutustutaan runoilijaan huolella, ajattelin, ja laitoin samalla varauksen Huuskon esikoiskokoelmaan, jonka sainkin sitten käsiini nopeammin. Suolaruusu on Kulttuurivihkojen julkaisu vuodelta 2019 ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi.    Tämä onkin vaihteeksi runokokoelma, jonka takakansi kertoo suoraan, mistä on kyse. Suolaruusu kuvaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn lapsen kokemuksia, viitekehyksenään Vladimir NabokovinLolita-romaani. Luvassa ei siis ole mitään helppoa ja kepeää runoutta.    Runoissa ääneen pääsevät niin hyväksikäytetty kuin hyväksikäyttäjä, eikä puhujaa mitenkään selvästi yksilöidä. Toisinaan se on selvempää, toisinaan saa vähän miettiä, kuka kulloinkin puhuu.    Luulen, linnut nukkuvat tuossa  suuressa puussa,  nukkuvat silmät sepposen selällään    ihan vain siksi, että joku näkisi,  näkisi tämän kaiken,  minun pieni tärkeä katsomoni    Hyväksikäyttäjää kuvataan runoissa tuulena. ”Tuuli se minua valvottaa, selitin, sehän se täällä tekee mitä huvittaa, millä tuulella se on”. Se on kuin luonnonvoima, asia, jolle ei vain voi mitään. Niin maailma vain toimii. ”Sillä tyttö hyvä, höpönassu, / se on maailman tapa, / eikä maailman tapoja mikään muuta.”  Parista runosta voi onneksi löytää viittauksia onnellisempiin loppuihin, joissa ”vanhat miehet [..] hukuttautuvat hiljaa mustaan veteen”, kumpuaa sellin humua ja ”sähköä jo johdetaan tuolinrunkoa pitkin”.    Ennen kuin sinne päästään, edessä on kuitenkin kipua ja verta. Suolaruusu ei ole hyvän mielen runoutta, vaan ennemmin sellaista, joka tökkii kipeää kohtaa uudestaan ja uudestaan. Ehkä tökkiessä sitten oppii jotain uutta kivun luonteesta, ehkä ei. Voin luvata, ettei Suolaruusu jätä kylmäksi, sen verran polttavan kuumia kielikuvia sen sivuilta löytyy.