Taivas päivystää

Mirkka Rekolan (1931–2014) runokokoelma Taivas päivystää on runoilijan myöhäistä tuotantoa, ilmestynyt yli 40 vuotta esikoiskokoelman jälkeen. Se palkittiin Tanssiva karhu -palkinnolla vuonna 1997 ja siksi se on nyt minunkin käsissäni.

Rekola oli nimenä tutuimmasta päästä Tanssiva karhu -voittajia; vaikka en ole runoutta juuri seurannut, Rekolan toki tiesin ja osasin odottaa korkealaatuista runoutta. Rekolan tyyli on ainakin tässä kokoelmassa lähes aforistisen napakka; lauseet ovat hiottuja, eikä niissä ole ylimääräistä. Kauniita ne ovat, se on selvää.

Teemoina kokoelmasta nousevat esiin ajan ja paikan kysymykset, mutta myös menetys ja huojuminen sen lähistöllä. Tämä runo tuntuisi antavan suuntaviivoja tulkinnoille:

Hissi on pysähtynyt johonkin kerrokseen,
soittokellon patterit lopussa.
Seinäkello aina vain puoli kolme,
äänikasetti pyörimässä tyhjää.
Äiti, yli yhdeksänkymmenen,
tuntee horjuvansa omituisessa tilassa.
“Näinköhän sitten ihmiset
vain huojuvat toisiin maailmoihin”, hän sanoo.
Ja minä yritän tukea häntä.
Näyttää vain siltä että yhä olemme täällä.

Taivas päivystää