Tankasta mangaan

On aina ilo saada uusia näkökulmia kirjallisuuden suomentamiseen. Siksi minua ilahdutti kovin löytää Vastapainon julkaisulistalta Riikka Länsisalmen toimittama Tankasta mangaan : miten suomentaa Japanin kieltä & kulttuuria. Tässä artikkelikokoelmassa joukko eri tavoin Japanin kieltä ja kulttuuria lähestyviä toimijoita käsittelee japanilaista kirjallisuutta ja sen kääntämistä suomeksi eri näkökulmista. Teos on luonteeltaan puoliakateeminen; osa artikkeleista on lähteistetty huolella, osa on kevyempää pohdiskelua. Kirjan kohderyhmää ovat paitsi alan opiskelijat, myös yleisemmin kaikki aiheesta kiinnostuneet.

Kirjan ensimmäinen osio käsittelee Japanin kieltä ja kirjoitusjärjestelmää. Riikka Länsisalmi esittää tiiviin katsauksen japanin historiaan ja kielen monimutkaisen kirjoitusjärjestelmän kehitykseen. Kirjoituksesta on lyhyt matka kulttuuriin, kun Länsisalmi esittelee japanilaisia kohteliaita puhetapoja, jotka aina huomioivat (ja ylläpitävät?) puhujien väliset statuserot. Japanissa jätetään sanomatta paljon, toisaalta sanotaan paljon sellaista, mitä Suomessa ei huomioida: kielioppi estää kuvaamasta suoraan toisen tai kolmannen persoonan mielentilaa, mutta toisaalta laittaa puhujat täsmentämään omaa suhdettaan kulloinkin välitettyyn tietoon.

Kai Nieminen puolestaan esittelee lyhyesti näkemyksiään suomeen soveltuvasta japanin kielen siirtokirjoituksesta. Nieminen toteaa, että vaikka yleisesti käytetty Hepburn-siirtokirjoitus palvelee englanninkielisiä tarpeita paremmin kuin suomalaisia, siinä on silti Googlen aikakaudella mielekästä pitäytyä. Suomessa olisi kuitenkin luontevaa kirjoittaa japanin pitkät vokaalit pitkinä vokaaleina, koska me ymmärrämme ne vaivattomimmin niin.

Toinen osio tarttuu sitten käytännön kääntämishaasteisiin. Ääneen pääsevät työkseen kääntävät: Markus Juslin, Raisa Porrasmaa, Mayu Saaritsa ja Antti Valkama. Juslin esittelee tekstin tyylin suomentamiseen liittyviä haasteita. Japani on siitäkin vekkuli kieli, että samoja asioita voi kirjoittaa eri tavoin: voi käyttää eri kirjoitusjärjestelmää, tai jollekin sanalle voi olla useita kanjimerkkejä. Kaikki eri tavat ovat puhuttaessa tismalleen samoja, eikä merkityseroja löydy välttämättä sanakirjastakaan; silti sävy on erilainen. Kanjien osalta voi olla nyanssieroja. Nämä asettavat kääntäjälle kiinnostavia pulmia ratkottavaksi.

Toinen kiperä paikka kääntäjälle on tekijyys: japanissa verbit eivät taivu tekijän mukaan, eikä tekijää muutenkaan useinkaan mainita, vaan se on pääteltävä asiayhteydestä. Suomeksi tekijä on tiedettävä tarkemmin, jotta verbi taipuu oikein. Suomentajan on tuotava tekijöitä esille eri tavoin, mikä voi joskus johtaa kohtalokkaisiin käännösvirheisiin, kun tekijä tulkitaankin väärin. Suomi on muutenkin toimeliaampien verbien kieli. Japaniksi liikettä on vähemmän ja teksti on sikäli staattisempaa. Suomentajan on usein lisättävä tekstiin verbejä, jotta sujuva japaninkielinen teksti on sujuvaa myös suomeksi.

Raisa Porrasmaan aiheena ovat puheen tasot ja tyypit. Porrasmaa nostaa esimerkkejä japanin kielen tietystä epämääräisyydestä: yksikön ja monikon välinen ero voi olla huomaamaton, pronominien viittaussuhteet voivat olla tulkinnanvaraisia ja vaikkapa ajan adverbeillä voi olla häilyviä merkityksiä. Porrasmaa kuvaakin, että mitä kaunokirjallisempi japaninkielinen teos on, sitä tulkinnanvaraisempaa on teksti. Niin sanottu korkeatasoinen tyyli ei siis tarkoita välttämättä monimutkaisia, kiekuraisia lauseita, vaan niukkuutta ja syvyyssuunnassa aukeavia tekstejä. Monimerkityksellisyydestäkin kuitenkin Porrasmaan mukaan selviää, kun pitää mielessä teoksen maailman ja pohtii sen kautta, mikä olisi luonnollisin tulkinta. Tuntuvasti hitaampaa japanista kääntäminen kuitenkin, verrattuna Porrasmaan toiseen käännöskieleen, ranskaan.

Mayu Saaritsa käsittelee artikkelissaan runouden suomentamista. Japanilaisesta runoudesta suomalaiseenkin yleissivistykseen kuuluvat haikut ja tankat, eli perinteinen japanilainen mitallinen lyriikka. Haikussahan on kolme riviä, joilla on 5, 7 ja 5 tavua; tankassa on lisäksi vielä kaksi seitsemäntavuista riviä. Japanissa kirjoitetaan kuitenkin myös vapaarytmistä nykyrunoa, josta käytetään nimeä gendaishi. Riimejä Japanissa ei harrasteta, ei edes laulujen sanoituksissa (rap- ja reggaemusiikkia lukuunottamatta). Japaninkielisen runouden visuaaliset mahdollisuudet ovat monipuoliset. Yhteys luetun ja puhutun säkeen välillä voi myös olla iso, kun yksi kanji voi olla lausuttuna yhdestä viiteen äännettä. Japaninkielinen runous tarjoaa kääntäjälle mielenkiintoista pohdittavaa ja on ihan yhtä mahdotonta kääntää kuin kaikki muukin runous – siis jotenkin taianomaisesti sittenkin käännettävissä.

Antti Valkaman aiheena on mangan kääntäminen. Suomessa manga yleistyi 2000-luvun alussa Dragon Ball -sarjan ilmestymisen myötä. Kovimman buumin aikaan mangaa kustansi viisi eri yhtiötä yli 150 nimikettä vuodessa. 2010-luvulle tultaessa tahti hiipui ja tällä hetkellä ainoa suomalainen mangakustantamo on Valkaman luotsaama Sangatsu Manga, jonka alla toimii myös toinen julkaisulinja, Punainen jättiläinen. Valkama on suomentanut parisataa mangapokkaria muutaman romaanin. Japanilaisessa sarjakuvassa on omat erikoisuutensa, kuten suomennetun tekstin asettelun kannalta hitusen hankalat kapeat ja korkeat puhekuplat. Valkama avaa myös kuvanlukutaidon merkitystä ja sitä, miten suomentajan on osattava lukea kuvaa ja tulkittava, onko kuvattavalla asialla tarinan kannalta erityistä merkitystä ja miten kohdeyleisö osaa kuvaa lukea.

Kirjan kolmas osio käsittelee kielityöläisen elämää. Joonas Kirsi esittelee näkemyksiä tulkin työstä. Vaikka siinäkin käännetään kielestä toiseen, tulkkina työskenteleminen eroaa kääntäjän tehtävistä merkittävästi. Tämä on melko yleisluontoinen artikkeli, jonka sisältö liittyy pääasiassa tulkkaamiseen laajemmin ja japanin erikoisuuksia käsitellään niukemmin. Kiinnostava näkökulma suomalaisen harvakseltaan arjessaan kohtaamaan ammattiryhmään se kuitenkin on. Matti Huotari taas kertoo kokemuksistaan auktorisoituna kääntäjänä toimimisesta. Tässä tehtävässä käännetään asiakirjoja siten, että käännöksellä on juridisesti sama todistusvoima kuin alkuperäisellä asiakirjalla. Artikkeli esittelee japanilaisten asiakirjojen maailman eriskummallisuuksia ja Japanin perherekisterikäytäntöjä, sillä iso osa käännettävistä asiakirjoista liittyy nimenomaan tällaisiin rekisteriasioihin. Lopuksi Saana Kaurala vielä kuvaa omaa matkaansa kääntäjäopiskelijasta toiminimiyrittäjänä toimivaksi kääntäjäksi. Artikkeli antaa hyviä käytännön neuvoja ja on varmasti hyödyksi kääntäjäopiskelijoille kielestä riippumatta.

Neljäs osio käsittelee Japanin kulttuurihistoriaa käännöskirjallisuuden valossa. Millaista kirjallisuutta Japanissa on tehty ja miten sitä on vuosien saatossa suomeksi käännetty? Pirjo-Riitta Kuusikko käy kirjoituksessaan läpi käännettyä japanilaista kaunokirjallisuutta noin sadan vuoden ajalta – ensimmäinen japanista suomennettu romaani on tuntemattoman suomentajan kääntämä Roka TokutominKyyneleitä vuodelta 1906. Varsinainen läpimurto tapahtui 1950-luvulla Tuomas Anhavan (1927–2001) esiteltyä modernia japanilaista kirjallisuutta. Pian ilmestyikin suomeksi Yasunari Kawabataa ja Jun'ichirō Tanizakia. Suomi oli tässä vaiheessa vielä riippuvainen englannin-, saksan- ja ranskankielisistä käännöksistä, joiden kautta japaninkielisiä teoksia suomeksi käännettiin. Anhava itse teki tankarunoutta tutuksi omilla käännöksillään.

Kawabatan Nobel-palkinto vuonna 1968 viimeistään vakuutti japanilaisen kirjallisuuden laadusta. 1960-luvulla mentiin vielä välikielien kautta, mutta 1970-luvulla saatiin ensimmäisiä suoraan japanista suomennettuja teoksia, kun Martti Turunen ja Kai Nieminen tekivät käännöksiään. Turusesta tuli sittemmin japanilainen poliitikko, Niemisen kääntäjänura sen sijaan on ollut pitkä ja loistelias. 2000-luvulla japanista kääntäminen on lisääntynyt ja 2010-luvulla lähes 90% teoksista suomennettiin jo suoraan japanista. Haruki Murakami, jota on suomennettu sekä suoraan että välikielten kautta, on ollut japanilaisen kirjallisuuden kovimpia tähtiä.

Pauliina Vuorinen esittelee artikkelissaan lasten kuvakirjoja. Niitä on julkaistu säännöllisesti 1970–1990-luvuilla. Suomenkieliset tekstit perustuvat vaihtelevasti englanninkielisiin käännöksiin tai sitten ovat omia sepitteitä kuvien perusteella. Tunnetuin kuvakirjasarja on 21-osainen Otso-herra-sarja, jota suomensi Kari Vaijärvi ja julkaisi Lasten Keskus. Ritva Larva puolestaan esittelee artikkelissaan tutkimuksiaan japanilaissatujen näkymisestä Suomessa. Varhaisin Larvan löytämä Suomessa julkaistu japanilainen satu on Kadehtiwainen, joka ilmestyi Pääskynen-lastenlehdessä 1877. Tämä ja muut japanilaissadut ovat palvelleet omana pienenä annoksenaan suomalaisten eksotiikankaipuuta.

Kirjan viides ja viimeinen osa tarjoaa sekalaisen valikoiman artikkeleita kääntämisen laitamilta. Se alkaa Kai Niemisen haastattelulla, jossa japanista kääntämisen suuri mestari kertoo näkemyksiään kääntämisestä, kulttuurista ja kirjallisuudesta. Niemisen sanoin kääntäjä ”on ensisijaisesti lukija, joka lukee teoksen tarkemmin kuin kukaan muu, toisinaan tarkemmin kuin kirjailija itse”. Merja Karppinen kertoo puolestaan käännöksen lukijan näkökulmasta. Ihan satunnainen lukija Karppinen ei sentään ole; hän on itsekin japanintaitoinen ja vaikka lukeekin japaninkieliset teokset mieluummin käännöksinä, hän on kriittinen lukija, joka voi vertailla käännöstä alkuteokseen. Ennen kaikkea Karppinen on toiminut 30 vuotta linkkinä suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin välillä. Karppisen järjestämästä nykyjapanin suomentajien seminaarista sai alkunsa tämäkin kirja. Karppinen käsittelee kiinnostavin esimerkein sitä, miten kulttuuri käännöksessä välittyy.

Klassisen japanilaisen kirjallisuuden kääntämiseen erikoistunut Miika Pölkki käsittelee artikkelissaan japanilaisen kulttuurityylin kehittymistä, sivellinkirjoitusta, japanilaisen kirjallisuuden historiaa. Pölkin teksti on lennokas ja – suoraan sanottuna – vähän vaikeaselkoinen. Lopuksi Hiroko Suenobu kirjoittaa suomalaisen kirjallisuuden kääntämisestä japaniksi ja siitä, miltä suomalainen kulttuuri näyttäytyy japanilaisen silmin. Näin kauniisti Suenobu suomen kielestä ajattelee: ”Kauneinta suomen kielessä on ystävällisyys. Kaikki sanat ajattelevat yhteisöä: yksikään sana ei jää yksin, vaan se on aina suhteessa ja yhteydessä muihin, vuorovaikutuksessa muiden kanssa.”

Kääntämistä käsitteleviin kirjoihin saa harvoin pettyä. Tankasta mangaan on sekin erittäin kiinnostava kirja. Teoksen monet näkökulmat valottavat aihetta monipuolisesti. Minä rakastan kääntämisen yksityiskohtien läpikäymistä, joten Markus Juslinin ja Raisa Porrasmaan konkreettiset artikkelit olivat minulle kirjan huippukohtia. Pirjo-Riitta Kuusikon bibliografinen katsaus oli sekin hyödyllinen; olin itse ajatellut tutkailla vähän samaa asiaa, mutta eipä tarvitse enää. Tankasta mangaan on varmasti erittäin hyödyllinen kirja kaikille kääntämisen opiskelijoille, mutta myös muiden kääntämisestä kiinnostuneiden kannattaa sen artikkelivalikoimaan tutustua.