Vapautuksen päivä

George Saunders tuli minulle tutuksi nimenomaan novellistina kokoelmastaan Sotapuiston perikato (Siltala 2016), jota seurasi esikoisromaani, arvostettu Lincoln bardossa (Siltala 2017). Tuorein suomennos Vapautuksen päivä on sekin novellikokoelma, alkuteos on ilmestynyt viime vuonna ja kokoaa samoihin kansiin The New Yorkerissa ilmestyneitä novelleja uusien tekstien kanssa. Saunders edustaa arvostettua yhdysvaltalaista nykykirjallisuutta: Vapautuksen päivä oli muun muassa Barack Obaman kirjasuosikkien listalla.    Kokoelmasta ison osan haukkaa sen pienoisromaanimittaa lähestyvä niminovelli. Sen kertojana on Jeremy, joka on työkseen kiinnitettynä seinään ja kytkettynä jonkinlaiseen sähköiseen jännitteeseen, jolla häntä voidaan ohjata. Hänen tehtävänään on esittää jonkinlaista puhetaidetta puheseinän käyttäjän ohjailemana. Ohjauspaneelista voi ohjata puhetta: antaa eri puhujille vuoroja, muuttaa sävyjä, valita aiheita ja niin edelleen. Tätä puhumista esitetään jonkinlaisena seurapiiriviihteenä vierailijoille ja on ilmeistä, että kyse on varakkaiden viihteestä.    Puhujat ovat erikoisessa asemassa. Heillä ei ole muistikuvia aikaisemmasta elämästä, Jeremykin sanoo kysyttäessä olevansa nelivuotias. Heillä ei ole vapautta tai oikeuksia; puhumista ilman lupaa seuraa rangaistus vajassa. Omistaja, herra Untermeyer, maksaa kuitenkin puhujistaan, mutta rahat menevät jonnekin muualle. Herra Untermeyerin poika suhtautuu puhujiin tympeästi ja inhoten, ja novelli saakin käänteensä, kun puhujille koittaa vapautuksen päivä. Mutta haluavatko nämä orjat vapautta?    Novelli on Saundersin tapaan olemukseltaan kovin vino. Kertojan rajoittunut ymmärrys maailmasta näyttäytyy tarinassa, joka on täynnä merkityksellisiä, vierauttavia isoin kirjaimin kirjoitettuja käsitteitä. Novelliin tuo lisäulottuvuuksia herra Untermeyerin ja puhujien valmistelema iso esitys Custerin viimeisistä vaiheista ja Little Bighornin taistelusta; tämä Yhdysvaltojen historian merkittävä tapahtuma antaa novellille oman sävynsä.    Pyyhityt mielet ja ihmisten hyväksikäyttö nousee kokoelmassa esiin uudestaan Elliott Spencer -novellissa. Se kertoo joutoväestä, jonka muisti pyyhitään ja josta koulutetaan aivottomia zombieita, joita voidaa tarvittaessa kärrätä bussilasteittain osoittamaan mieltään, siis huutamaan törkeyksiä. Saunders ei novelleissaan välttele politiikan kommentointia. Rakkauskirje-novelli on lähitulevaisuuteen sijoittuva isoisän kirje lapsenlapselleen, jossa isoisä selittelee, mikseivät he aikoinaan tehneet mitään, vaan päästivät fasistit valtaan. “Koska tuhon airut oli sellainen tunari ja näytti (silloin) lähinnä hullunkuriselta roistolta, joka tuskin edes tiesi mitä tahtoi tuhota, ja koska elämä jatkui ja koska hän ylitti/he ylittivät päivittäin milloin minkäkin hyvän maun rajan, meille alkoi valjeta, että tyrmistyminen muuttui mahdottomaksi.” Suomen hallituksen sirkusta katsellessa teksti tuntuu kovin ajankohtaiselta.    Paha henki -novellissa ollaan töissä erittäin kummallisessa teemapuistossa, jossa on viimeiseen asti vältettävä valitettavien valheiden lausumista ääneen. Kokoelma ei kuitenkaan ole pelkästään outoja dystopiahahmotelmia. Työjuttu-novelli sijoittuu aivan tavalliselle työpaikalle, jossa henkilökunnan väliset suhteet menevät vinksalleen ja tilanne alkaa eskaloitua. Salaisuudet paljastuvat ja potkuja seuraa – mutta miten käy korkeasti koulutetun Genevieven ja miten vankilassakin olleen huonompiosaisen Brendan? Suoran toiminnan mutsi -novellissa vanha mies tuuppaisee nuorta poikaa kaupungilla, joka sysää pojan äidin hautomaan kostoa pahantekijälle.    George Saundersin novellit ovat kiehtovia, ravistelevia ja ihon alle meneviä. Saunders kommentoi ajankohtaisia kysymyksiä, yhteiskuntaa ja politiikkaa. Asioiden tila ei vaikuta hyvältä, eikä lukijan kannata hirveästi odottaa vapautusta ahdingostaan. Teoksen sujuva suomennos on aikaisemmatkin Saundersin novellit suomentaneen Markku Päkkilän käsialaa. Näitä novelleja on ilo lukea.