Mikko Saari

Akwaeke Emezi on nigerialaistaustainen kirjailija, jolta on julkaistu suomeksi kaksi vaikuttavaa romaania, Vivek Ojin kuolema ja Makeaa vettä. Enemmän ja vähemmän omaelämäkerrallisissa teoksissa Emezi on käsitellyt sukupuolta, ulkopuolisuutta ja omaa olemustaan sukupuolettomana ọgbanje-henkiolentona.    Ei siis ihme, että nuoresta iästään huolimatta – Emezi on syntynyt 1987 – Emezillä on ollut tarkasteltavaa ja muistelmien julkaisemista kohtaan on ollut mielenkiintoa. Ei tämä myöskään ihan perinteinen muistelmateos ole, vaan kirjoitettu kirjeiden muotoon. Kirjeiden vastaanottajat ovat enimmäkseen ystäviä, rakastajia ja perheenjäseniä ja näissä varsin yksityisissä kirjeissä Emezi kertoo kirjailijuudestaan, elämänsä kipupisteistä, transitiostaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Teoksen on suomentanut Kaisa Kattelus ja hyvin onkin: Emezin värikäs kielenkäyttö on taipunut suomeksi hyvin.    Yksi mielenkiintoinen kulma teoksessa on kirjailijuuden kehitys. Emezi kuvaa, millaisia loitsuja on langettanut päästäkseen kirjailijanurallaan eteenpäin. Hän kertoo hylkäyksistä, joita sai kustantamoista, koska ei kirjoittanut sellaista kirjallisuutta, jota maahanmuuttajilta odotettiin. Maisteriopinnoista, joihin hän ei sopeudu, ja jotka jättää kesken. Rahasta, jota kirjailijana voi tienata.    Tämä kirje onkin omiaan herättämään kateutetta pienen kielialueen kirjailijoissa: ensimmäisen kirjansa kohdalla Emezi on ”helvetin surullinen” kymppitonnin ennakosta. Sitten hän myy nuortenkirja Petin 40 000 dollarilla, rahanpulassaan, koska ei hänen nuortenkirjaa muuten ollut tarkoitus kirjoittaa. Vivek Ojin kuolemasta Emezin ensimmäisen kirjan kustantamo ei halunnut tarjota Emezin kaipaamaa summaa, joten Emezi ja agentti kyselevät tarjouksia muualta: huutokauppa kirjan oikeuksista alkaa 100 000 dollarista ja lopulta Riverhead Books tarjosi Emezille puoli miljoonaa dollaria kahden kirjan sopimuksesta. Siihen päälle kirjojen ulkomaanoikeuksista tulevat rahat, ja Emezi on mukavasti varakas ja kykenee ostamaan unelmiensa talon New Orleansista.    No, Emezin elämään mahtuu kyllä kaikenlaista, joka ei varsinaisesti kadehdituta: kovin paljon on kärsimystä ja tuskaa, itsemurhayrityksiä ja vaikeaa ja fyysisestikin kivuliasta työtä oman identiteetin selvittämiseksi. Petetyksi tulemista, kuoleman läheisyyttä, yllättäen tulleen menestyksen kanssa selviämistä. Näissäkin käänteissä on onneksi omaa valoaan mukana: kirjeistä saa vaikutelman, että Emezi on matkalla parempaan. Hän on saanut haluamansa ja tarvitsemansa leikkaukset, rintojen- ja kohdunpoiston, päästäkseen haluamaansa sukupuolettomaan olotilaan.    Ajatteli Emezin käsityksestä itsestään ja omasta olemuksestaan mitä tahansa, hän on hyvä muistutus siitä, miten maailmaan mahtuu monenlaista. Häntä kannattaa kuunnella, ottaa vastaan ja antaa käsitysten maailmasta laventua. Emezi on myös kaiken muutoksen, kivun ja vaikeiden ihmissuhteidensa keskellä tuottelias ja omaperäinen kirjailija, jonka tuotantoa seuraan mielenkiinnolla. Kosmos-kustantamo lupailikin jo Instagramissa, että syksyllä on tulossa lisää Emeziä suomeksi. Saapa nähdä, tuleeko sieltä nuortenkirja Pet vai rakkaustarina You Made a Fool of Death with Your Beauty.   

Valitsen uuden elämän.
En tiedä millainen siitä tulee, tiedän vain että se on lähes piinallisen loistava, mutta aion herätä joka aamu ja ottaa selvää. 

Sulanto on paitsi hyvä kuvaaja, myös hyvä opettaja ja näppärä kirjoittaja. Näistä lähtökohdista, Sulannon käsisalamakurssin käyneenä ja Sulantoblogia pitkään lukeneena osasin odottaa, että Käsisalamakuvaus on hyvä kirja. Onhan se: tästä oppii käsisalamakuvauksen perusteet varsin pätevästi. Kirjan luettuaan tietää, mitä pitää tehdä ja pystyy aloittamaan oikeiden juttujen harjoittelun, ja tietää mikä on järkevä paketti varusteita hankittavaksi.

Maahaastelukemisia, tällä kuitataan Nicaragua. Ihan mukava napakka novellikokoelma, tunnelmallisia novelleja. Muutama osuvampi, muutama vähän enemmän sinne päin. Niminovellista pidin: kertoja näkee vanhassa meksikolaisessa elokuvassa vanhempansa esiintymässä statisteina ja näyttää elokuvan huuliltalukutaitoiselle saadakseen selville, mitä vanhemmat kohtauksen taustalla puhuvat – ja saapahan yllättyä.

Jo edellisen arvioimani Satu Taskisen romaanin, Katedraalin, kohdalla nousi mielleyhtymiä Thomas Bernhardin suuntaan, eikä se johdu vain Taskisen kirjojen itävaltalaisuudesta. Esikoisteos Täydellinen paisti on myös varsin bernhardilainen romaani, täynnä tajunnanvirtaa, vimmaa ja epämiellyttäviä ihmisiä.

Taru Korhonen asuu Wienissä itävaltalaisen miehensä kanssa. Luvassa on suuri päivä, sillä anoppi ja käly ovat tulossa pyhäinpäivän vierailulle. Taru valmistaa ruoaksi knöödeleitä ja sianpaistia ja kun päivällistä tarjoillaan anopille, on selvää, että sianpaistin on oltava täydellistä. Harmillisesti reseptin kanssa on kaikenlaista vaikeutta. Onneksi on alakerran naapuri, eläköitynyt näyttelijä Frau Berger, jolta voi käydä kysymässä neuvoa. Mutta saako sitä?

Vaikeudet sianpaistin kanssa ovat sitä paitsi vain alkua. Tuntuu itse asiassa, että elämässä ei muuta olekaan kuin vaikeuksia. Itävaltalaisen miehen kanssa on ymmärrysongelmia, työhuolet painavat Tarun mieltä, rouva Berger käyttäytyy kummallisesti, anoppi ja käly ovat aivan mahdottomia...

Täydellinen paisti kuvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Anoppi, joka kyselee, että onkos se Suomi nyt lopultakaan EU-maa; kaikki se itävaltalaisuus, jota on työlästä ymmärtää ja jonka sekaan on vaikea solahtaa. Taru yrittää toimia oikein ja tehdä asiat niin kuin pitää, mutta lopulta joutuu vain pyristelemään selviytyäkseen hetkestä seuraavaan ilman uusia katastrofeja – mutta jostain niitä vain nousee.

Täydellinen paisti on huomattavasti sivumääräänsä raskaampi teos. Se vain vyöryy niskaan sivu toisensa jälkeen, tarjoamatta lepotaukoja tai hetkiä hengähtää. Taru on raskas ihminen, joka suhtautuu itsekin melkoisella vihamielisyydellä miehen sukulaisiin. Esimerkiksi ylipainoinen Marie-Louise saa niskaansa Tarun suunnalta sellaista läskivihaa, että nyt kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen se tuntuu jo vähän kummastuttavalta. Tarua toisaalta säälii ja ymmärtää, toisaalta tekisi mieli ravistella. Kuulunee asiaan.

Luomakunnan kruunu kertoo ihmisistä. Shakespeare kirjoittaa Hamletissa, miten ihminen on “täydellisyyden perikuva eläinten joukossa” – mutta onko? Ihminen on yksi eläin muiden joukossa, mutta kuinka erityinen ihminen lopulta on?

Yhtenä ihmisten erityisyyden tunnusmerkkinä on pidetty työkalujen käyttöä, mutta kuten on nähty, monenlaiset muutkin eläimet käyttävät työkaluja. Entäs viestintä sitten? Ihmisten kyky viestiä on monessa mielessä ylivertainen, mutta kyllä eläimistäkin on moneen – muutkin eläimet pystyvät välittämään kulttuuria muistuttavia ajatuksia toisilleen.

Rutherford käy läpi ihmisen historiaa ja kehitystä, tietä ihmisapinoista nykyihmiseen ja kehitysvaiheita matkan varrella. Rutherford kertoo myös uusista havainnoista eläinten käyttäytymisen tutkimisessa ja vertailee ihmisiä muihin eläinlajeihin monilla eri elämän osa-alueilla.

Annetaan nyt neljä tähteä, kolme ja puoli olisi tarkempi. Rutherford kirjoittaa oikein mainiosti ihmisten asemasta maapallon monien eläinlajien joukossa, mutta jotenkin tästä jäi terävin ote puuttumaan. Ei siis missään nimessä huono ja oikein sivistävä, mutta ei myöskään ihan terävimpien populaaritiedekirjojen tasoa. Jos ihmisten suhde muihin eläimiin kiinnostaa, Luomakunnan kruunu on hyvinkin lukemisen väärti.

Ihminen on ainoa laji, joka on kokenut valaistumisen ja kysynyt: “Olenko minä erityinen?” Vastaus osoittautui kumma kyllä olevan sekä myönteinen että kielteinen.

A delightful novel. Joël Dicker manages the broken timeline quite well; most of the time it's easy enough to follow and reveals enough, while keeping the actual events of the great family tragedy unknown until the end. That's quite the feat, considering how complicated the tragedy eventually is, with several unhappy events at different times. Well done, and well worth reading.

Harvemmin käy niin, että runokirjan joutuu palauttamaan kirjaston, koska siihen on varauksia. Vielä harvemmin käy niin, että varauksia on niin paljon, että kirjaa ei saa lähestulkoon heti takaisin. Kun tähän tulee poikkeus, käsissä on jotain poikkeuksellista. Henriikka TavinRemu on sellainen poikkeus.    Miksipä ei. Tavi on ahkera ja toimelias runoilija ja Remun aiheena on ihmisen ja koiran välinen suhde; se on aihe, johon moni lukija suhtautuu intohimoisesti. Suomen Kuvalehdessä Tavi kertoo 13-vuotiaan Remun tulleen hänen elämäänsä viisi vuotta sitten. Remu on alkujaan puolison ja tämän entisen kumppanin koira ja Tavin elämän ensimmäinen koira. Opettelemista on ollut, puolin ja toisin.    Kirja kuvaa ihmisen kokemusta koiran kanssa, mutta pyrkii myös tavoittamaan koiran kokemusta. Teokseen on haettu koiran ääntä, ei ihmismäisesti, vaan koiramaisella tavalla. Tavi on luonut esimerkiksi koiramaisia fontteja, joilla kuvataan koiran elämään liittyviä käsitteitä. Nämä ovat kiehtovia kokeiluja, olkoonkin että kaikki näistä yrityksistä – niin ne on rehellisesti nimetty – eivät oikein aukene kyseistä koirayksilöä tuntematta. Osasta sen sijaan on mainiosti tunnistettavissa koiramaista käyttäytymistä.    Runoissa sivutaan myös lapsettomuutta. Koira ei ole lapsi, etenkin kun Remu on ikänsä puolesta jo vanhus, mutta jokin suhde näilläkin asioilla on.   

Pidän siitä, että meillä on koira
mutta en pidä siitä,
että koska meillä ei ole lapsia
puhumme sinusta kuin lapsesta
enkä siitä, että aivan kuin olisit lapsi
huomaamme sinussa kaiken
mitä emme huomaa toisissamme.
Olet silmäterämme ja ilomme. 

Remu

toislajisina

Remu

Remu

Tanssiva karhu -voittajissa on selvästi tapahtunut jonkunlainen sukupolvenvaihdos. Aki Salmela (s. 1976) on jo kolmas peräkkäinen 1970-luvulla syntynyt voittaja. Salmelan ura alkoi vuonna 2004 Kalevi Jäntin palkinnolla palkitulla esikoiskokoelmalla Sanomattomia lehtiä.

Salmela on paitsi suhtkoht tuottelias runoilija, myös ahkera runouden suomentaja. Tässäkin kokoelmassa on mukana muutama suomennettu runo proosarunon pioneerilta Aloysius Bertrandilta. Ne enteilevät viisi vuotta myöhemmin ilmestynyttä Yön Kaspar -suomennosta Bertrandin ainoaksi jääneestä runokokoelmasta.

Proosaruno on Salmelankin pääasiallinen laji, suurin osa kokoelman runoista levittäytyy yksittäisten säkeiden sijasta pidemmiksi kappaleiksi. Yksittäiset virkkeet voivat sitten olla koko kappaleen (ja runon) mittaisia, kuten tässä “Ylikypsä hedelmä”-runossa:

Tietysti tämä on vain ylikypsä hedelmä, josta puu tahtoisi vielä kaikin voimin pitää kiinni, vaikka syksyn tuulet riisuvat jo oksia yksitellen, paritellen kuolleittein lehtien kanssa, muistojen kanssa, jotka hiljaa pakenevat oksien päistä syvälle maan alle, juurten silmättömiin verkkoihin, joihin mikään olevainen tuskin voisi takertua kiinni, kuiva puu kukkulalla jota kylmät tuulet kiertävät, puu metsää ja lintua vailla, syksyn perällä talven kalpeita kasvoja vasten, kun talvi viimein tahtoo omistaa sen, omistaa tämän, puun ainoan omaisuuden.

raaputa vasemmalta, jokainen arpa voittaa
uuden osattomuuden kuvan, päästä naurun nopea lintu
hampaittesi aidan takaa, tai jos aita
lopullisesti sulkee veräjänsä, älä jätä

nopeasti haarautuvaa kieltäsi väliin
tiedät millä hampailla se, elämä, puraisee sinusta
mieleisensä palasen, sinun vastakuoriutunut
mielikuvituksesi kohoamassa omille siivilleen

Tyhjyyden ympärillä

Sataa sataa ropisee, eikä se sada sitten koskaan lakkaa, ja kaupunki pikkuhiljaa vajoaa veden alle. Korkeimmalla paikalla olevaan kerrostaloon alkaa muuttaa korkea-arvoista väkeä, samalla kun kaupunki vajoaa kosteaan apatiaan. Aika omituinen juttu, mutta hyvin piirretty, ja tarinassakin on vähän kierrettä. Oikein mainio.

Luotto on monitahoinen romaani, jossa on neljä näkökulmaa samaan kertomukseen. Ensimmäisenä lukija kohtaa Harold Vannerin romaanin Saatavat. Se kertoo pohatta Benjamin Raskista ja tämän puolista Helenistä. Rask on erakkomainen tupakanviljelyllä vaurastuneen suvun vesa ja onnistunut kasvattamaan suvun varallisuutta ennennäkemättömiin suuruuksiin häikäilemättömällä pörssikeinottelulla.    Kaikki tietävät Raskit, mutta heidän yksityiselämästään ja salaisuuksistaan tiedetään kovin vähän. Vannerin romaani kertoo Raskien vaiheet aina molempien lapsuudesta Helenin traagiseen loppuun asti. 1930-luvulla ilmestynyt romaani on suosittu kohukirja, avainromaani, ja kaikki sen lukeneet tietävät tasan tarkkaan, kenestä se kertoo.    Luoton seuraava osa onkin kirjan tosielämän Raskin, Andrew Bewelin omaelämäkerta – tai ainakin jonkinlainen keskeneräinen luonnos siitä. Kolmas osa päästää ääneen Ida Partenzan, Bewelin haamukirjoittajan, joka kertoo työskentelystään Bewelin kanssa ja osin myös vaiheistaan meidän nykyajassamme. Lopulta viimeisenä äänen saa Mildrew Bewel, Andrew Bewelin puoliso.    Luotto on yksinkertaisen nokkelasti koottu. Se ei ole romaanina rakenteeltaan sinänsä kovin konstikas; sitä on helppo seurata ja lukea. Samalla monikerroksinen rakenne paljastaa jokaisessa kerroksessa jotain uutta kaiken kirjoitetun takana olevasta todellisuudesta. Kuten arvata saattaa, romaanikirjailijat ja elämäkerturit eivät aina kerro kaikkea aivan juuri niinkuin asiat todella tapahtuivat, ja tähän prosessiin Hernan Diaz lukijan vie sisälle.    Tapahtumien sijoittaminen 1920-luvun New Yorkiin tuo kirjaan ”suuren amerikkalaisen romaanin” tuntua, olkoonkin että nykyisin New Yorkissa asuva Diaz on Ruotsissa varttunut argentiinalainen. Teos palkittiin Pulitzerilla, eli sikäli voi tulkita Diazin onnistuneen. Suomennoksesta vastaa Jaakko Kankaanpää, joka on minulle tutuin Agatha Christien romaanien uusien suomennosten tekjänä. Aikakausi oli siis jo niistä tuttua. Suomennos on huomaamattoman onnistunut, teksti on sujuvaa ja helppolukuista.    Raha, rahan käyttäminen, rikkaiden ihmisten salamyhkäinen vaikutusvalta; julkisuuskuva, sen hallitseminen ja ihmisistä kerrottavat tarinat. Nämä ovat klassisia aiheita, joita Diaz käsittelee Luotossa hyvin. Tämän tarinan kerroksia on miellyttävää avata.   
—

Trust is a complex novel employing four different perspectives to tell a singular narrative. The first part introduces Harold Vanner's novel ”Bonds,” delving into the lives of the wealthy Benjamin Rask and his wife Helen. Rask, a recluse from a tobacco-growing family, has amassed immense wealth through ruthless stock trading, yet little is known about their private lives and secrets until Vanner's book reveals their journey from childhood to Helen's tragic end. Originally published in the 1930s, it remains a controversial and revealing read, elucidating precisely who it depicts.    The second section of Trust presents Andrew Bewel's autobiographical account, or rather an unfinished draft thereof. The third part features the voice of Ida Partenza, Bewel's ghostwriter, discussing her collaboration with Bewel and partly sharing her present-day experiences. Lastly, Mildrew Bewel, Andrew's spouse, gets the final say. The novel is cleverly structured, seemingly straightforward in its construction, yet each layer unveils a new facet of reality behind the written word. Hernan Diaz, the author, immerses readers in the process where novelists and biographers may not always depict events as they truly occurred.    The placement of events in 1920s New York infuses the book with the essence of a “great American novel,” despite Diaz, now living in New York, growing up in Sweden as an Argentine. The Pulitzer-winning work signifies Diaz's success, offering readers an intriguing perspective. Jaakko Kankaanpää's, familiar from Agatha Christie's recent translations,  Finnish translation seamlessly captures the essence of the text, providing a smooth and engaging read. Trust adeptly explores timeless themes of money, its use, the enigmatic influence of the wealthy, controlling public image, and the stories told about people, offering an enjoyable experience in uncovering the layers of this tale. 

Omaelämäkerrallinen Polte kuvaa sarjakuvataiteilija Emmi Valveen tietä oman seksuaali-identiteettinsä parissa. Nuoruusvuosista alkava sarjakuva kuvaa pyristelyä heteronormatiivisuuden keskellä, kun oma identiteetti vetää muualle. Ei ole kuitenkaan helppoa mennä yhteiskunnan vahvaa normitusta vastavirtaan.    Toisena juonteena Valve on piirtänyt Poltteeseen kukkakuoriaisen kehityskulun. Maan alla kuoriutuva toukka elää pitkään piilossa, syöden kuolevaa ainesta. Lopulta se koteloituu ja kotelosta kuoriutuu aikuinen kovakuoriainen.   

Kukkakuoriaisen muodonmuutos voi kestää kauemmin kuin sen kuoriaisvaihe, joten sitä ei tule vähätellä kuoriaisen eloa tarkasteltaessa. Lopullinen muoto ei tee muita vaiheita tyhjiksi vaikka se olisi olomuodoista näkyvin ja loistavin. 

Poltteen

Katja Raunio on kiinnostava kirjailija, jonka toinen romaani Sinun päiväs koittaa teki vaikutuksen. Samassa huumassa luettu esikoisromaani Käy kaikki toteen ei sitten niin osunutkaan, joten Viime ajat saapui luettavaksi ristiriitaisin odotuksin.    Kyseessä on pienoisromaani: vähän reilut sata pienikokoista sivua. Teksti virtaa sivuilla vapaasti; kirjaan on eksynyt muutama kappaleenvaihto ja välillä tekstiä katkaisee arkistovalokuva, mutta muuten tarina soljuu sivuilta keskeytyksettä vyöryvänä havaintojen vuona. Eriskummallista tunnelmaa lisää Raunion valitsema sinäkertoja.    Kirjan kertojahahmo on nuori nainen, joka työskentelee museon lipunmyynnissä ja asuu vähän rähjäisessä kimppakämpässä. Toinen kämppiksistä tekee ikävää etätyötä vakuutusyhtiössä, toinen on vanhempiensa rahoilla elelevä taideopiskelija, joka nimittää palkkatyössä käyviä kämppiäkseen porvareiksi. Kertojalla on vuokranmaksu myöhässä, koska rahatilanne on heikko: opinnot ovat jääneet kesken kymmenen vuotta sitten ja niskassa painaa velka, josta kertoja ei koskaan hiisku kenellekään.    Työelämä museossa on yhtä vallankäyttöä suuntaan jos toiseen. On jäykät valtahierarkiat, jossa intendentit, konservaattorit, museomestarit ja muut pomottavat toisiaan. Asiakkaat suhtautuvat ylimielisesti asiakaspalvelijoihin, jotka ovat myös työntekijöiden hierarkian pohjalla. Nuori nainen ei tietenkään saa olla rauhassa seurankipeiltä miehiltä, ei töissä eikä työpaikan ulkopuolella. Eräskin nuori mies tuppautuu matkassa kotiovelle asti.   

Hän haluaa tietää, kuinka kauan olet ollut museolla töissä. Hän haluaa tietää, mikä on suosikkiesineesi kokoelmissa. Hän haluaa tietää, kiinnostaako sinua historia noin ylipäätään. Hän haluaa tietää, lähtisitkö hänen kanssaan kahville työvuorosi jälkeen jatkamaan keskustelua historiasta. Hän haluaa tietää, miksi et halua lähteä hänen kanssaan kahville. Hän haluaa uskottavan selityksen sille, ettet anna hänen kaltaiselleen mukavalle miehelle tilaisuutta. Hän haluaa tietää, miksi olet häntä kohtaan niin ynseä, vaikka nimikyltissäsi lukee ”asiakaspalvelija”. Hän haluaa tietää, millä pätevyydellä sinut on valittu tähän työhön. Hän haluaa tietää, mihin voi jättää asiakaspalautetta. 

Viime ajat

Viime ajat

If you like the adventures of Sherlock Holmes, this collection of stories by Arthur Conan Doyle's son and John Dickson Carr is a nice compilation of Holmes' adventures.

Kyllä tämän kanssa sai itsensä tärviölle nauraa. Kannattaa siis napata kirjastosta lainaan; ei ehkä kannata selailla kirjastossa, jos ei halua räkättää naurusta kyynelsilmin julkisella paikalla. Sen verran kertakäyttöviihdettä, että omaksi en ostaisi.

It is possible to see 14 billion years of history in our bodies. Paleontologist Neil Shubin explains how in this easy-to-follow book. This is a good read: not narrow-minded, but very open to all sorts of ideas. Shubin moves quickly from topic to topic, and covers lots of interesting ideas in this very good popular science book.

Viisi tähteä tulee ihan siksi, että en ollut aikaisemmin lukenut Kajon kirjoitusta “Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset” ja nyt luin. Jos et ole vielä lukenut, Ajatusten miljoonalaatikosta löytyy. Voi tulla kyynel, kun tuon lukee, mutta sellainen hyvä ja lämmin.

On tämä muutenkin oivallinen kirja, vaikka ihan ensialkuun ajattelin, että jaa, tällaista taas tämä.

Outoja, absurdeja tarinoita. Osa meni reippaasti yli, osa taas viihdytti huolella. Tutustumisen arvoinen, mutta ei kyllä istu joka makuun.

Se, mitä eläimille tehdään, on väärin.

Tähän yksinkertaiseen ajatukseen tiivistyy Elisa Aaltolan teos Esseitä eläimistä. Aaltola on kirjoillaan ja teoillaan noussut suomalaisen eläinten oikeuksia puolustavan ajattelun kärkeen. Edellinen teos Häpeä ja rakkaus : Ihmiseläinluonto oli vaikuttavaa luettavaa, eikä tämä uusi esseekokoelmakaan jätä kylmäksi. Elisa Aaltola tarjoilee taas kerran vahvaa ajattelua ja ravisuttavia näkemyksiä.

Kuten esseemuotoon kuuluu, Aaltola yhdistelee kirjoituksissaan henkilökohtaista ja yleistä. Teoksessa kulkee vahvasti mukana Aaltolan oma henkilöhistoria pienessä maalaiskylässä kasvavana lapsena, joka herää eri kohdissa huomaamaan eläinten kohteluun liittyviä paradokseja, vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia.

Oman taustansa lisäksi Aaltola pureutuu armottomasti ajankohtaisiin eläinkysymyksiin. Miksi ratkaisu pienpetorautoihin astuneelle karhulle aina tappaminen eikä koskaan auttaminen? Miksi susia metsästetään säälimättömästi? Miksi ylipäänsä ratkaisu jokaiseen eläinongelmaan on aina eläimen tappaminen? Aaltolan vankasti faktoihin perustuva teksti tekee kyllä harvinaislaatuisen selväksi, mikä on se todellinen haittaeläin, jonka toimintaa pitäisi rajoittaa.

Olen varma, että Aaltolan teksti herättää joissain lukijoissa syyllisyyttä, raivoa ja muita epämiellyttäviä tunteita. Aaltola kertoo esseissä, millaista palautetta on vaikkapa somekirjoittelustaan saanut. Nämä tekstit ovatkin varmasti vaikeaa luettavaa, sillä ne saattavat ravistella ihmisen käsitystä itsestään hyvänä ja inhimillisenä ihmisenä. Onko hyvä ihminen todellakin osa tällaista julmuuden, tappamisen ja väkivallan koneistoa? Kirjan sisältö saa takuuvarmasti monen lukijan defenssit siilipuolustukseen. Metsästäjillä aivan varmasti; toiset taas saattavat nyökytellä Aaltolan kuvaamille metsästyksen julmuuksille, mutta suhtautua torjuvasti ruoantuotantoon.

Nykyisenkaltaisen toislajisten eläinten tehotuotannon hyväksyminen edellyttää joka tapauksessa sitä, että muut eläimet kuin ihmiset nähdään jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisina kuin me ihmiset. Ihmisen ylivertaisuuteen luottavien kannalta on valitettavaa, miten tiede osoittaa jatkuvasti, miten myös muunlajiset eläimet ovat yksilöitä, joilla on mieli, tietoisuus ja monia perinteisesti vain ihmisen etuoikeudeksi katsottuja ominaisuuksia. Aaltolakin puhuu kirjassa johdonmukaisesti eläimistä yksilöinä, tietoisina ja mielellisinä, siinä missä ihmisistä. Puhetapa pistää ensin silmään, mutta tuntuu pidemmän päälle luontevalta.

“Usko mitä tahdot, mutta me olemme eläimiä selvästi älykkäämpiä ja siksi arvokkaampia kuin eläimet.”
Saako kympin oppilas siis syödä seiskan oppilaan?
“Älä saivartele. Ymmärrätkös, kun ihminen on moraalinen. Se tekee meistä erityisen arvokkaita ja antaa meille oikeuden hyödyntää muita eläimiä.”
Me saamme olla väkivaltaisia muita kohtaan, koska olemme niin moraalisia? Eihän tuossa ole mitään järkeä.
“Sinun kanssasi on kyllä mahdotonta keskustella.”

Lapsi, aikuinen tai vanhus voi kasvaa ymmärtämään: me emme ole jumalia, valtiaita tai ainoita älyllisiä ja itseisarvoisia yksilöitä vaan inhimillisiä eläimiä, joilla on vielä paljon opittavaa siinä, miten kohdella ei-inhimillistä sukuamme.

Sanattomat kuvakirjat ovat kiinnostava genre. Kuvakirjoissa kuvitus on aina tietysti merkittävässä osassa, mutta silti kovin harva kuvakirja uskaltaa heittäytyä täysin sanattomaksi. Sanna Pelliccionikin on selvästi kokenut olevansa Meidän piti lähteä -teoksensa kanssa hieman heikoilla jäillä ja on siksi lisännyt kirjansa loppuun sivun verran ohjeita sanattoman kuvakirjan käyttämiseen!    Teos kertoo pakolaisista: siinä on pääosassa aivan tavallinen perhe, joka joutuu lähtemään kotoaan pakoon sodan alta. Matka vie pakolaisleirin kautta pohjoiseen lumen keskelle turvaan. Pelliccionin kuvitus on suuripiirteistä, värinkäytöltään rohkeaa ja esittää pommitusten hurjuuden vaikuttavalla tavalla. Kirjan värimaailma on todella rikas ja aukeamat ovat hyvin voimakkaan värisiä. Tunnelma vaihtelee värien myötä laidasta laitaan.    Tarina on sanattomana varsin yksinkertainen, mutta avautuu erilaisille tulkinnoille. Sehän sanattoman tarinan viehätys on: kuvia voi tulkita monin eri tavoin. Lapsen elämänkokemuksesta riippuu, miten kuvat avautuvat, ja vanhempi voi tuoda oman näkökulmansa. Sanaton teos soveltuu hienosti myös heikommin kieltä osaaville.    Meidän piti lähteä on vähän hurja ja pelottava, toisaalta sille on helppo antaa onnellinen loppu ja sen tulevaisuuden suunta on turvallinen. Tästä saanee lapsen kanssa paljon keskustelunalkuja aikaiseksi. 

Kettunen pakinoitsee taas totuttuun tapaansa. Minun huumorintajuuni iskee liki sataprosenttisella osumatodennäköisyydellä tämä, jonkun toisen huumorintajuttomuuteen ehkä ei, mutta Kettusta joskus lukeneet ja sellaisesta pitäneet voivat hyvin turvallisin mielin tarttua tähän kuudenteenkin aistiin (paitsi että kun lukee Kettusen pakinan viihdyttävistä ja tuikitarpeellisista lisäaisteista, saa oppia, että ihmisellä on syntyjään jo valmiiksi seitsemän aistia, että se ylimääräinen auksiliaariaisti onkin jo kahdeksas).

Leppoisa lastenkirja, jossa jäykkä ja muodollinen ja yksinäinen herra Lumpeenkukka kohtaa epäsovinnaisen ja omaa tietään kulkevan ja yksinäisen neiti Kuusenkerkän ja no, tietäähän sen mitä sitten tapahtuu.

Pieni mutka matka saadaan siitä, kun herra sattuu tekemään vahingossa rakennusvalvontaan valituksen kaikkia määräyksiä rikkovasta iltataivaanvioletista talokammotuksesta, joka on tietysti neidin kotitalo.

Lopulliseen arvioon voidaan palata, kun yhdeksänvuotias kohderyhmän edustaja saa kirjan luettua.

Satu Erran (s. 1979) esikoisrunokokoelma Hetkenä minä osui tielleni kirjallisuusanalyysikurssin myötä. Luennoitsija käytti erästä kokoelman runoa havainnollistamaan puhujuutta runoudessa ja toinen kokoelman runo on tarjolla analysoitavaksi. Oli siis tarpeen perehtyä laajemmin, mistä tässä on kyse.
Erra on tosiaan ensimmäistä kertaa asialla, kustantajanaan runouden alalla ansioitunut Poesia. Kokoelma löi siinä määrin läpi, että se oli Helsingin Sanomien esikoispalkinnon ehdokkaana.
Hetkenä minä jakaantuu viiteen osioon, joiden lisäksi lopusta löytyy vielä ”Oikaisuja”. Heti ensimmäisen osion ensimmäisessä runossa esitellään ”hän”: ”Hymyillessään hän näyttää siltä kuin pitäisi jostakin kiinni hampaillaan”. Tällainen vähän epämääräinen kuvailun kohde tai puhuja esiintyy runoissa taajaan. Myös puut esiintyvät runoissa usein. ”Jokainen tuntee / puun joka on enemmän puu kuin muut puut”. 
Erra pudottelee tekstiä sivuille kepeän leikkisästi. Välimerkitys on laihanpuoleista, mutta rytmiä ja rakennetta luodaan tyhjällä tilalla, sisennyksillä ja sen painavampia ovat sitten huutomerkit ja pisteet, missä niitä esiintyy.
Kielessä on myös aukkopaikkoja, poisjätettyjä asioita, kieliopillista rikkonaisuutta. Havainnointia, joka valuu välimerkittä ja muodostaen monella tavalla avautuvia rakenteita. Vaikka tähän tapaan:

Sitten sulaa talven poski lipuu selälle
uppoaa kummaa uppoamista ja pinnan nousua
kohti saarettomuutta ettei ole rantoja eikä näkymiä

Hetkenä minä

”puhun minusta enkä silloin voi olla puhumatta itsestäni

Hetkenä minä

Pieni tarina, mutta paljon asiaa. Hyvää pohdintaa identiteetistä ja erityisesti kielen vaikutuksesta identiteettiin ja siihen, miten ulkomailla vierasta kieltä puhuessaan voi olla ikään kuin aivan toinen ihminen.

Tarina etenee kahdella aikatasolla, joiden välille on luotu pienellä, alkuun lähes huomaamattomalla kielellisellä kikalla hieno ero. Huomasitko, mitä eroa eri aikatasojen kielessä oli? Todella hyvin keksitty ja taitavasti kirjoitettu.

Loppuratkaisukin oli hyvä; kuten luvattiin, lopussa ei oikeastaan ollut mitään vääjäämätöntä.

Bill Bryson on oivallinen popularisoija ja kiinnostavien aiheiden penkoja, näin muutaman kirjan otoksella. Keho on tuttua Brysonia: kova faktapommitus, jossa käydään läpi ihmiskehon toimintaa alue kerrallaan ja siinä sivussa paljon lääketieteen historiaa.

Se onkin melko värikästä tavaraa se, monia asioita on selvitetty nykynäkökulmasta varsin kammottavin menetelmin. Sanotaan nyt vaikka niin, että minulle ei kyllä tulisi mieleeni katetroida itseäni ihan kokeillakseni, pääseekö olkavarresta katetrilla verisuonia pitkin sydämeen. Tällaista kaikkea herkullisen kammottavaa ja groteskia pikkufaktaa kirja on pullollaan, joten herkimpiä varmasti ällöttää ja muut pääsevät nauttimaan mukavista puistatuksista.

Bryson nostaa ansiokkaasti esiin monia unohdettuja tutkijoita, joiden työstä joku toinen on vienyt kunnian, tai muuten vain unohduksiin jääneitä hienoa työtä tehneitä lääketieteen edistäjiä. Toisaalta Bryson ei myöskään arkaile nostaa esiin lääketieteen heikkouksia, kuten sitä, että pitkään oli oikeastaan turvallisempaa pysytellä loitolla lääkäreistä, tai miten moderni lääketiede ei monessakaan kohdassa – etenkään Yhdysvalloissa – tuota käytettyä rahaa vastaan mitenkään erityisen hyviä tuloksia.

Keho on oikein mainio kirja sekalaisen faktatiedon ystäville. Tämä on juuri sellainen kirja, jota lukemalla saa ärsytettyä kaikkia läheisiään: “hei, tiesittekö että...”

Tyttö puussa on jo kolmas lukemani kirja, jossa joku muuttaa puuhun asumaan. Liki nimetön teinityttö Istanbulissa ratkaisee elämänsä kriisin kiipeämällä Gülhanen puistossa kasvavan plataanin latvaan, eikä aio enää ikinä laskeutua alas. Taakse jää julma maailma, jossa on mielenosoituksia, pommi-iskuja ja väkivaltaa.

Kerronta on villiä ja heittelehtivää. Vihainen teinityttö vuodattaa kirjan sivuille tuskaansa ja kertoo siinä sivussa perheensä värikästä tarinaa. On törkyturpainen mummo, äiti, täti, Hülya-täti, ja miehet sitten sivuosassa. Pääpaino on naisissa, joiden niskaan Turkissakin kaikki ylisukupolviset vääryydet lopulta kasautuvat. Nuoren päähenkilön elämään on kasautunut menetyksiä epäreiluissa määrin. Vaan puussa asuessa tyttö kohtaa kenties rakkauttakin, viereisessä luksushotellissa työskentelevän pojan muodossa.

Kertoja on kovin epäluotettava ja poukkoilee aiheesta toiseen. Se on kiinnostavaa ja värikästä, mutta pidemmän päälle tekee kirjasta aika raskasta luettavaa. Aiheetkin ovat usein aika rankkoja. Noin 350 sivun mittaisena kirja on aika pitkä, lyhyempänä ja tiiviimpänä tällainen tyyli olisi maistunut paremmin. Nyt lukeminen oli kävi välillä työstä, etenkin kun henkilöt ja tapahtumat menevät herkästi vähän sekaisin ja lopulta on myös hivenen epäselvää, mitä uskoa ja mitä ei.

Luin kuitenkin loppuun asti ja kyllähän Tyttö puussa, raskaudestaan huolimatta, avaa mielenkiintoisen näkökulman elämään nykypäivän Turkissa. Päähenkilötytön näkökulmasta Istanbul näyttäytyy aivan eri valossa kuin mikä vaikkapa sanomalehtien sivuilla näkyvä Turkki on.