Mikko Saari

Juha Hurme jatkaa suomalaisen kulttuuriperinnön perkaamista. Tällä kertaa Hurmeen kohteena on Kalevalan ihmeitä tekevä sampo. Se on Kalevalassa ylin McGuffin, moottori monen toiminnan takana, mutta mikä se itse asiassa on? Hurme menee syvälle sammon selittämisen historiaan ja naaraa esille enemmän ja vähemmän huuruisia teorioita sammosta.    Oletan, että keskivertosuomalainen kysyttäessä arvelee sammon olevan jonkinlainen ehtymätöntä vaurautta jauhava mylly – se tuntuisi olevan jokseenkin vakiintunut käsitys, jota esimerkiksi TopeliuksenMaamme kirja on tukenut. Erilaisia teorioita ja selityksiä on kuitenkin kehitelty vuosien varrella, kun on haluttu kaivaa kansanperinteen taustalla olevia totuuksia. Koska tottahan näiden juttujen on oltava! Joillekin on kovin tärkeää löytää runojen taustalla piileviä historiallisia tapahtumia.    Helposti unohtuu se tosiasia, että Kalevala sellaisena kuin se julkaistiin on Elias Lönnrotin luomus. Se ei ole kansantarina, vaan taide-eepos, jonka Lönnrot muotoili runonlaulajilta kerättyjen säkeiden päälle. Tästä Hurme muistuttaa moneen kertaan. Mikä parhainta, Hurme vie lukijansa lähteille ja kertoo, millaisia variaatioita sampotarinoista kerätyssä aineistossa esiintyy.    Sampo löydettiin verrattain myöhään. Mikael Agricola mainitsi teoksissaan Väinämöisen ja Ilmarisen jo vuonna 1551, mutta vasta Carl Axel Gottlund löysi sammon jutettuaan metsäruotsalaista Maja Hindriksdotter Turpoista Taalainmaan syrjäseuduilla: “Vanha Väinämöinen ja nuori Jompainen, lähättiin pohjan muaale Sammasta hakemaan”. Tästä se sitten alkaa.    Sampotarinoissa on monenlaisia aineksia. Tietyt vakioelementit toistuvat kerta toisensa jälkeen, mutta yksityiskohdissa riittää vaihtelua. Väinämöisen matkaseurue esimerkiksi vaihtelee reippaasti. Kalevalan kanoniseen versioon eivät mahtuneet mukaan Vesi Liito Laita Poika ja Iki Liera Tieran poika, kun Lönnrot kätevänä tarinankertojana heivasi nämä joutavat heput yli laidan ja korvasi heidät Lemminkäisellä.    Sampoa on vuosien varrella arvioitu arkuksi, taivaanpilariksi, sammakoksi, auringoksi, erilaisiksi abstrakteiksi kyvykkyyksiksi ja ties miksi. Pohjolaa on sijoitettu milloin pohjoiseen, milloin etelään – vaikkapa Gotlantiin tai Hiidenmaalle. Vaan ei kannata unohtaa: Kalevalan ja Pohjolan kansojen olemassaolo on puhtaasti Lönnrotin kirjallista keksintöä. Ei siis kannata liiemmin haaskata aikaa näiden kansojen historiallisten esikuvien jahtaamiselle.    Hurme kirjoittaa tutulla tyylillään, Sampo on sen puolesta erinomaisen sujuvaa luettavaa. Toisaalta se ei aivan yllä Hurmeen muiden viimeaikaisten kirjojen tasolle, lähinnä aiheensa puolesta: niin kiehtova aihe kuin sampo onkin, tässä 300 sivun mitassa veivataan kyllä paljon samojen asioiden äärellä eri näkökulmista. Huuruisimmat samposelitykset ovat kelpo viihdettä, mutta välillä Sampo vajoaa vähän tylsäksi. Aiheesta kiinnostuneille se on kuitenkin erinomaisen perinpohjainen selvitys. 

Kelpo pläjäys. [b:Tervemenoa Taika Taksinen 27239537 Tervemenoa Taika Taksinen Siri Kolu https://images.gr-assets.com/books/1459455419s/27239537.jpg 47287724] on lukematta, mutta tarinasta sai kyllä kiinni. Kovin on värikästä ja vauhdikasta menoa, jossa käänteitä ja jännitystä riittää. Kolu on pätevä kirjailija ja tarina etenee sujuvasti. Kymmenvuotias koelukijakin tuntui tykkäävän.

Kazuo Ishiguro on jäänyt minulle kirjailijana hieman vieraaksi. Kehuja on sadellut toki suunnasta jos toisesta, kotoa ja ystäväpiiristä löytyy Ishiguron tuotannon ystäviä ja osuihan Ishigurolle sekä Nobel että tälle Klaralle ja auringolle Tähtivaeltaja (selvästi samassa lauseessa mainitsemisen arvoiset palkinnot!). Ainoa lukemani Ishiguro, Haudattu jättiläinen, oli kuitenkin hieman eriskummallinen, eikä sytyttänyt välittömästi halua lukea lisää.    No, vaimoni otti asiakseen jouduttaa Ishiguro-perehtymistäni, ja sain Klaran ja auringon joululahjaksi. Niinpä oli korkea aika tarttua kirjaan. Epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva tarina kerrotaan Klaran näkökulmasta. Se on kiinnostava näkökulma, sillä Klara ei ole ihminen, vaan keinotekoinen ystävä, KY. Hän on jonkinlainen androidi, älykäs ihmisenkaltainen robotti, jonka tehtävänä on toimia ystävänä ja tukihenkilönä nuorelle. Kirjan alussa Klara tarkastelee maailmaa keinoystäväkaupassa, mutta sitten hänet ostetaan Josien ystäväksi.    Kun maailmaa tarkastellaan Klaran silmin, näkymä jää väkisinkin vajaaksi. Klara on toisaalta älykäs ja kyvykäs, toisaalta naiivi kuin lapsi, eikä ymmärrä kattavasti maailman toimintaa. Niinpä lukijakin saa kirjan maailmasta epävarman kuvan. Maailmassa on tapahtunut jonkinlaisia huolestuttavia kehityskulkuja. Valtaosa lapsista on muunnettuja, eli altistettu jonkinlaiselle geneettiselle muuntelulle ilmeisesti kykyjen kehittämiseksi. Geneettinen muuntelu ei taida kuitenkaan olla riskitöntä: Josiekin on yhtenään sairaana.    Lapset ovat myös eristyksissä toisistaan. Siksi keinoystäviäkin tarvitaan. Kirjassa kuvataan vuorovaikutustapaamista, siis tilaisuutta, johon on kutsuttu joukko lapsia tapaamaan toisiaan. Josien vastahakoisuus tilaisuutta kohtaan on paljonpuhuvaa. On helppo nähdä, miten tällaiset kehityskulut ovat epämiellyttäviä. Kontrastina Josielle tavataan naapurin poika Rick, jota ei ole muunnettu. Tästäkin seuraa omat vaikeutensa.    Klara ja aurinko nostaa esiin isoja kysymyksiä rakkaudesta, ystävyydestä ja kuolevaisuuden kestämisestä. Kirjan aikuiset ovat huolissaan lapsista, mutta ei heillä itselläänkään hyvin mene. Mitä enemmän kirja avaa maailmaansa, sitä huolestuttavammalta se vaikuttaa. Moni asia jää kuitenkin hieman sumeaksi. Kirja päättyy myös tavalla, josta on mahdollista vetää monenlaisia johtopäätöksiä.    Keltaisessa kirjastossa julkaistun teoksen on suomentanut Ishiguron luottosuomentaja Helene Bützow. Suomennos tavoittaa hienosti kirjan epätodellisen tunnelman. Kirja jättää pohtimaan inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden luonnetta – tai sitten turhautumaan siihen, miten Ishiguro jättää kysymyksiä avoimiksi ja tarinaan paljon selittämättömiä yksityiskohtia. Tiukasti kerrottujen tarinoiden ystävälle Ishiguron tyyli on toivottoman epämääräinen, mutta jos sen yli pääsee, Klara ja aurinko on kaunis ja tunnelmallinen kaunokirjallinen scifitarina. 

Kiduttaja Severianin tarina jatkuu suoraan siitä, mihin se The Shadow of the Torturerin lopussa jäi. Severian on matkalla Thraxiin, mutta matka ei ole mikään suoraviivainen juttu. Wolfe kuljettaa sankariaan kummallisesta kohtauksesta toiseen, heitellen miesparkaa miten haluaa.

Severian pääsee muun muassa kohtaamaan ihailemansa Vodaluksen ja vierailemaan Autarkin erikoisessa House Absolute -palatsissa. Kuten nimestäkin voi päätellä, Severianin edellisessä osassa haltuunsa saama Claw of the Conciliator -artefakti saa enemmän huomiota osakseen.

Tapahtumat ovat paikoin erittäin kummallisia ja runsaasti tilaa saavat niin Severianin kirjasta lukema allegorinen tarina kuin tohtori Taloksen raskasta symboliikkaa tihkuva näytelmä. Nämä sivujuonteet eivät kuljeta juonta ja niiden varmastikin rikas symboliikka on lukijalle raskasta, joten en ylläty, jos tarina jää osalta lukijoista tähän. Wolfen tyyli on melko raskassoutuinen.

Silti, itse en malta olla ihmettelemättä, kuinka Severian pääsee kirjojen tapahtumista siihen asemaan, missä hän kertojana selvästi on. Kirjan maailmakin on hämmästyttävä — tavanomainen fantasiajuoni, mutta täynnä viittauksia avaruusmatkailuun, scifi-teknologiaan ja muuhun kummalliseen. Tätä lajia on saatava enemmän. (3.6.2009)

Tornihuoneen salaseura on Elina Lappalaisen uusi kirjasarja, joka käsittelee erilaisia kansalaisuustaitoja lastenromaanin ja tietokirjan keinoja yhdistelemällä. Tässä ensimmäisessä osassa, jonka on kuvittanut Mitja Mikael Malin, käsitellään talousasioita.    Haku on mokannut ostamalla salaa äidin nimissä uuden kalliin puhelimen. Vanha puhelin oli kelvottoman huono, eikä sillä saanut tehtyä tarpeeksi näyttäviä videoita. Yksinhuoltajaperheen talous ei kuitenkaan kestä uuden puhelimen ostamista osamaksulla. Hakun on kavereineen keksittävä, mistä saada rahat puhelimen maksamiseen ja jos siinä sivussa löytyisi apua Hakun äidin raha-asioihin, aina parempi. Onneksi kaverit auttavat!    Tarina etenee helppolukuisena lastenromaanina, jossa on välillä faktasivuja. Tarinassa on jokseenkin sellaiset käänteet kuin odottaisi, mutta siinä sivussa Lappalainen käsittelee erilaisia raha-asioihin liittyviä perusasioita kattavasti. Kaveriporukkaan mahtuu varakkaampia ja köyhempiä, joten raha-asioihin saadaan sikälikin erilaista näkökulmaa: on yrittäjää, hyväpalkkaista ammattilaista, vähävaraista yksinhuoltajaa ja niin edelleen.    Rahan jäljillä esittelee perusasiat rahan luonteesta, velasta, ansaitsemisesta, sijoittamisesta, pankkiasioiden hoitamisesta, yrityksistä, maksuvaikeuksista ja niin edelleen. Tietopaketti tuntuu aika sopivan kokoiselta, mutta kaikki selitykset eivät välttämättä lapsilukijalle aukene. Alakoululainen tarvitsee kirjan kanssa varmasti aikuisen apua, mutta raha-asiat ovat muutenkin sellaisia, joista on hyvä keskustella lasten kanssa ja tämä kirja antaa siihen kyllä hyvät lähtökohdat.    Talousasioiden ymmärtäminen kuuluu kansalaisuustaitoihin, joten siksikin tämä kirja on paikallaan. Lastenromaanin ja tietokirjan yhdistelmä toimii: kirja on kiinnostava ja helppolukuinen, mutta samalla informatiivinen ja opastava. 

Tämä oli... ihan kiva. En ole kuunnellut Dan Carlinin podcasteja, joten mitään pohjatietoja tyylin ja muun suhteen ei ollut, kunhan tartuin muuten vain tähän. Aika sellaista hajanaista, kepeällä otteella koottua historiointia tämä oli, ei kovin syvällistä, sellaista mukavaa jutustelua – no, niin mukavaa kuin maailmanlopusta saa.

Kirjan parasta antia oli pohdiskelu ydinaseista ja niiden vaikutuksista sodankäyntiin. Myös ilmasodan pohdiskeleminen oli mielenkiintoista. En ole kummastakaan aiheesta lukenut kovin paljoa; aiheeseen enemmän perehtyneille näistä ei ehkä suurta iloa ole. Minulle kirjan pohdiskelu kuitenkin toimi kepeänä johdatuksena asiaan.

Myös Assyriasta oli mielenkiintoista lukea, sekin on valtakunta, josta en kovin paljon tiedä ja huomaan, että haluaisin ehkä tietää enemmän. Roomalaisten ja barbaarien suhteista taas olin lukenut viimeksi kesällä ihan omankin kirjansa, joten siltä osin tämä kirja ei tarjonnut juurikaan mitään uutta.

Pandemioita käsittelevä luku kärsi jonkun verran siitä, että se oli kirjoitettu ennen Covidia – kuten takakannessakin on katsottu tarpeelliseksi mainita. Niin se vain maailma muuttuu.

Suomennoksessa oli jokunen aika paha käännösvirhe ja huolimattomuus. Ei siis varsinaisesti huokunut laatua, etenkin kun heti kirjan nimessä on tökerö oikeinkirjoitusvirhe (Carlinin podcastin nimi voi olla Hardcore history, mutta ei se silti oikeuta kirjoittamaan “hardcore historiaa”).

Historiafaneille Loppu on aina lähellä ei varmasti juurikaan uutta tarjoa. Podcasteja kuunnelleille jutut voivat kai olla tuttuja. Ehkä kirjan parasta kohderyhmää ovat ne, jotka ovat historian väkivaltaisesta laidasta kiinnostuneita, eivät ole lukeneet kovin paljon ennestään eivätkä muutenkaan jaksa paksuja ja vaativia kirjoja lukea.

Pekka Vartiainen on kirjallisuustieteen dosentti. Tässä teoksessa luvataan matkantekoa kirjallisuuden parissa, flanöörin elkein. Kansi viittaa teoksessa mainittuun Caspar David Friedrichin maalaukseen Vaeltaja sumumeren yllä, jossa kulkija tähyää sumusta esiin nousevia vuorenhuippuja. Tässä tapauksessa vuoret ovat kirjoja, joiden välillä vaelletaan.    Millaisia Vartiaisen matkan kiintopisteet sitten ovat? Ensimmäisessä esseessä lähdetään Evelyn Waugh'nMennyt maailma -romaanista ja käsitellään Matti PulkkisenRomaanihenkilön kuolemaa, silloin ja nyt. Miltä 1980-luvulla kohahduttanut teos vaikuttaa 2020-luvulla?    Joseph ConradinPimeyden sydän ja Raymond Carver saavat omat esseensä, Carverin yhteydessä puhutaan myös Robert Altmanin elokuvasovituksesta. Marlowin matkakertomuksen vastaanottoa Vartiainen käy läpi huolella, samoin Altmanin Oikopolkuja-elokuvan  ja Carverin novellien välisiä eroja.    Vaeltaja sumumeren yllä -taulu nousee esiin Matti Yrjänä Joensuuta ja tämän Harjunpää-kirjoja käsittelevässä esseessä, jossa pohdiskellaan Harjunpään merkitystä rikoskirjallisuuden ja ”oikean” romaanin välisen matkan tekijänä.    Ainoana naisena esseen arvoiseksi on katsottu Tove Jansson, jonka osalta tarkastellaan muumien taloudellista merkitystä. Vartiainen lähtee vuonna 1995 julkaistusta lehtijutusta, jossa muumibuumille kaivattiin jo uutta verta. Naantalilaisena Vartiaisella on luonnollisesti mielipiteensä Muumimaailmastakin.    Marcel Proustiinkin päästään. Vartiainen pääsee kehuskelemaan vihdoin vuonna 2019 suorittamallaan luku-urakalla: kyllä hänkin on Proustinsa nyt lukenut, ja kylläpä olikin kokonaisvaltainen lukuelämys! Proustista päästään luontevasti Knausgårdiin ja Päätaloon.    Muuten Vartiaisen aiheet ovat minulle tuttuja, mutta Markku Lahtela oli uusi nimi. Ei sinänsä ihme; Lahtela teki itsemurhan samana vuonna kun minä synnyin. Lahtelan mutkikas, kokeellinen ja rajojarikkova kirjallisuus ei ole jäänyt sillä tavalla elämään, että minä olisin siitä kuullut. Vartiaisen kuvaus Lahtelan urasta ei erityisemmin lukuhaluja herätäkään.    Lopussa on vielä esseen verran kauhukuvien maalailua kirjan uhanalaisesta tulevaisuudesta lukutaidottomuuden, digimuotojen ja tekoälyn puristuksessa. Se ei varsinaisesti erityisen tuoreita näkemyksiä esittele; tätä kauhistelua on saanut lukea muutenkin tarpeeksi.    On pakko myöntää: Matkalla... on hieman pettymys. Ensimmäinen harminaihe on sen käsittelemän kirjallisuuden sukupuolijakauma. Sinänsä on kai odotettavissa, että tällaisessa kirjassa kirjoitetaan lähes yksinomaan miehistä; katsotaanko naisista kirjoittamisen olevan sitten naisille sopivaa puuhaa vai mistä moinen yksipuolisuus, mutta kyllä se kirjasta tylsemmän tekee ja tuntuu tässä ajassa kovin vanhanaikaiselta. Onneksi minulla on vastapainoksi Suurteoksia 2 -esseekokoelma odottamassa lukuvuoroaan!    Vartiaisen tyyli on muutenkin vähän akateemisen kuivahko. Sinänsä hän kuvaa esimerkiksi teosten aikalaisvastaanottoa ansiokkaasti ja nojaa akateemiseen tapaan lähteisiin selkeästi. Paikoin ehkä kaipaisin voimakkaammin Vartiaisen omaa näkemystä: hän selostaa pitkällisesti muiden tulkintoja ja luentoja, mutta mitä hän itse ajattelee?    Epäilemättä Matkalla... jossakin päin kirjamaailmaa on kiinnostavimmillaan silloin, kun Vartiainen käsittelee jotain itselle merkityksellistä teosta. Silloin näistä näkemyksistä saanee enemmän irti. Minulle ei valitettavasti sellaisia osumia kohdalle tullut, eikä Vartiainen erityisemmin onnistu lukuhaluakaan herättämään. Tällaisia teoksia luen pääasiassa kahdesta syystä: saadakseni uusia näkemyksiä tuttuihin kirjoihin tai löytääkseni uutta luettavaa. Matkalla... ei valitettavasti tällä kertaa osu kumpaankaan tarpeeseen, eikä ole itsessään riittävän säkenöivää kirjallisuutta. 

Kas kun on virpomisaihe ollut aika vähällä käsittelyllä lastenkirjoissa, ei nyt ihan äkkiä tule muuta mieleen. Tässä se on vieläpä toteutettu todella hyvin, virpomisperinteen eri puolia valotetaan mukavasti. Sympaattinen osa mainioon kirjasarjaan, kyllä tässä on monessa kohtaa taas onnistuttu hienosti.

Noora Katolle pisteet Vilman lautapelivalikoimasta, Maracas-lautapeli hymähdytytti.

Niina Mero debytoi oivallisella Englantilaisella romanssilla. Seuraava kirja Romanssin sankari jatkaa samojen henkilöiden parissa. Suorasta jatko-osasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä nyt edellisen kirjan päähenkilö Nora on aivan sivuosassa, päärooliin nousee Dorianin veli Ben.

Ben on toipumislomalla oleva erikoisjoukkojen sotilas, joka tulee tapaamaan Doriania Tampereelle. Ben tutustuu Noran ystävään Mikkoon ja asiat johtavat toisiinsa ja pian Ben löytääkin itsensä Mikon kesämökiltä apuna remonttihommissa. Kaunein suomalainen järvimaisema esittelee parhaita puoliaan, mökkiremontti pitää sopivasti kiireisenä ja naapurissa asuu vielä mielenkiintoinen nainen.

Benin ei kuitenkaan ole helppo kääntää elämässään uutta lehteä. Fyysisten kolhujen lisäksi miestä painavat henkiset vaikeudet. Ben ei sitä itselleen myöntäisi, mutta sivustakatsojalle on selvää, että sotatoimista seurannut PTSD pitää Beniä tiukasti otteessaan. Kevyimmillään Ben vain jähmettyy ja vaeltaa ajatuksissaan menneissä, pahimmillaan helikopterin ääni laukaisee hurjan paniikkireaktion.

Elämässä voisi olla edessä uusia käänteitä, mutta sitä ennen Benin on saatava päänsä paremmin ojennukseen. Lisäksi kesken jäänyt tehtävä on suoritettava loppuun, muuten menneisyyttä ei saa jätettyä taakseen.

Kirjan nimestä huolimatta romanssi ei varsinaisesti tunnu olevan pääasiassa, vaikka sinänsä rakkaus Beniäkin eteenpäin ajaa. Enimmäkseen kirjan ytimessä on Ben tausta ja sen kelaaminen, miten kovia kokenut erikoisjoukkojen sotilas voi jättää menneisyyden traumat taakseen ja hyväksyä, että elämässä voi olla aika saada osakseen jotain hyvää ja kaunista. Siinä Mero on onnistunut oivallisesti.

Lämminhenkistä kuvausta 1890-luvun Tampereelta. Himmu eli Hilma on torpparintytär, joka on tullut jo lapsena Tampereelle fasterin kasvatettavaksi, pakoon kodin köyhyyttä. Kaupungissakin olot ovat ankarat ja osa tiukan fasterin kasvatettavana ja puotiapulaisena ankaria.

Tytölle pakokeino olisi löytää aviomies, mutta sehän ei niin yksinkertaista olekaan 1890-luvun ja 1900-luvun alun yhteiskunnallisten kuohujen keskellä, etenkin kun Hilma on näissä asioissa vähän tietämätön ja lapsellinenkin.

Lämpimästi Pennanen kirjassaan näitä ihmisiä kuvaa, ja siinä sivussa yhteiskuntaa työläisten ja naisten näkökulmasta.

Suomenruotsalainen Catharina Gripenberg (s. 1977) on runoilija, jota kehutaan kansiliepeessä yhdeksi Pohjoismaiden kiinnostavimmista nykylyyrikoista. Ainakin hänen runoutensa on kovasti palkittua. Tämä Ottaisit käteni, kummallista voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2007 ruotsinkielisenä (Ta min hand, det vore underligt, Schildts 2007), Kristiina Lähde suomensi sen sittemmin kokonaisuudessaan.

Moniosainen kokoelma liikuskelee kirjallisten ja mytologis-uskonnollisten aihepiirien ympärillä. Ensimmäinen osa käsittelee Edith Södergrania, myöhemmistä osioista löytyy kreikkalaisen mytologian muodonmuutoksia, Virginia Woolfin ja Robert Walserin kaltaisia kirjallisia hahmoja ja uskonnollista puheenpartta.

Hankaluuteni suomenruotsalaisen runouden parissa jatkuvat. Gripenberg ei ole yhtä etäällä merkityksistä kuin Eva-Stina Byggmästar eikä yhtä kryptisen läpitunkematon kuin Peter Mickwitz, mutta ei tämä silti minulle auennut riittävästi. Tai aukeni ja aukeni, en vain oikein saanut otetta Gripenbergin runokielestä.

“Eläkäämme”-osion keskustelu jumalanpalvelusliturgian kanssa sentään huvitti:

Uskomme häneen joka syntyi, eli, kuoli ja haudattiin.
Asteli ulos äidistä, ruumiseen, maahan.
Astui jaloilleen, yli maan
pöytätapoihin, kohti tulevaistaan.
Keittiöstä kylpyhuoneeseen, eteisestä olohuoneeseen,
makuuhuoneesta apukeittiöön, eli, jne.
Astui pihalle. Ja sanoi: “Kun mennään mennään, kun jäädään jäädään.”

...Ja on sieltä tuleva
pyhäin yhteydelle
rakennetaan pyhempi yhteys
ja pyhemmälle yhteydelle
rakennetaan pyhin yhteys
ja sen päälle rakennamme
tuiki tavallisen yhteyden. Mutta!

Milla Enroth on runouden puolella esikoiskirjailija, mutta kirjoittajataustaa löytyy näytelmäkirjallisuuden puolelta. Esikoiskokoelma Kerro minut on henkilökohtainen kuvaus menneisyyden traumoista ja niistä eheytymisestä. Jonkinlainen kaari tosiaan piirtyy ensimmäisen ja viimeisen runon välille, kun alussa “Olin aina lempilapsi, / se jolta ei vaadittu mitään, / se jolta vietiin kaikki.” ja lopussa “Menneisyys pyyhkiytyy pikakelauksella pois / ja jokainen hetki on uusi ja puhdas.”    Toisinaan kohdalle osuu runokokoelmia, joista on jotenkin vähän vaikea saada kiinni, miksi niistä ei pidä. Kerro minut on sellainen. Enroth kirjoittaa aivan käypäistä tekstiä ja epäilemättä tärkeistä aiheista ja merkittävistä kokemuksista, mutta jostain syystä runot eivät puhuttele. Osin syynä on jotenkin vähän vääränlainen raskaus ja pateettisuus, luulen. Esimerkiksi tämä:   

Hänessä ei voinut mies elää
kun lapsi hänessä oli kuollut.
Ja se kuollut lapsi avasi silmänsä,
koska luuli siten heräävänsä henkiin.
Hän repi rikki ne lapsen kasvot,
kun ei kestänyt katsoa kuvastinta. 

“Ja minä olen pelkkä korva, en muuta / Kuuntelen kun kerrot minut / kerros kerrokselta, totuus totuudelta / kunnes jäljelle ei jää enää mitään.”

Mitä tulee mieleen Argentiinasta? Tango, Peronit, pampa, natsit, katoamiset, inflaatio... Siinähän sitä, ei siis kovin paljon. Onneksi on ihmisiä, jotka tietävät paremmin ja laittavat tietonsa kansien väliin. Asta Piiroinen on asunut pitkään Argentiinassa ja tuntee maan perinpohjaisesti. Toukokuun auringon aikakirjat on esseeteos, jonka noin 30 tekstiä luettuaan tietää Argentiinasta enemmän.    Kirja on nimenomaan esseeteos, eikä siis yhtenäinen tietokirja. Se ei pyri olemaan minkäänlainen kokonaisnäkemys Argentiinan historiasta, vaikka käykin läpi maan historiaa suurin piirtein alusta tähän päivään asti. Lukija oppii kyllä, miten Argentiina ”löytyi”, miksi sen väestö on nykyään lähes täysin eurooppalaistaustaista ja miten Argentiinan valtio sai alkunsa. Maan vaiheita käydään läpi; ne Peronit ja sotilasjuntat ja muut.    Pääpaino on sittenkin maan omaleimaisen kulttuurin esittelyllä. Tangosta, sen taustoista ja kehityskuluista ja tunnetuimmista esittäjistä on paljon asiaa, mutta myös kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Tunnetuin argentiinalainen kirjailija Jorge Luis Borges on luonnollisesti löytänyt tiensä kirjan sivuille, useampaankin kertaan, mutta monesti vähän epätavallisissa asiayhteyksissä.    Tekstiä on paljon, melkein 400 sivua, ja kirjassa on jo esineenä tiettyä raskautta. Fyysinen olemus ei johda harhaan: kirja on todella tuhti paketti ja jos sen kertaheitolla lukee läpi, uupuu kyllä. Kannattaa siis säännöstellä, ettei iske väsymys. Aiheissa on tiettyä hajanaisuutta ja poukkoilua, mutta kirjoittajan intohimo Argentiinaa kohtaan välittyy ja tyyli on valittuun esseemuotoon sopiva.    Sisältö on hyvää, vaan lopullinen toteutus jättää hivenen toivomisen varaa. Kustannustoimitus on lipsunut; olen lukijana sillä tavalla pedantti, että toistuvat epäjohdonmukaisuudet tyylissä ja huolettomuudet oikeinkirjoituksessa pistivät silmään. Kirjassa on mukavasti kuvitusta, mutta siitä suurin osa on postimerkinkokoisia mustavalkokuvia, jotka olisin mieluusti nähnyt vähän suurempina.    Toukokuun auringon aikakirjat antaa hyviä aineksia ymmärtää Argentiinaa paremmin. On ilahduttavaa, että Suomesta löytyy tällainen Argentiinan asiantuntija, joka on osannut asiansa näin hyvin esittää. 

Valenssi on kemiassa jo hieman vanhentunut termi, joka kuvaa alkuaineen atomien muodostamien kemiallisten sidosten määrää. Mitä suurempi valenssi, sitä enemmän erilaisia yhdisteitä alkuaine voi muodostaa. Valenssin käsite on omaksuttu myös kielitieteeseen, jossa se kuvaa verbin hallitsemien argumenttien määrää: monovalentti verbi ei saa objektia (”minä nukun”), divalentti saa kaksi argumenttia (”minä luen kirjaa”) ja trivalentti kolme (”minä annan kirjan sinulle”).    Näin nimetyn runokokoelman sopii siis odottaa käsittelevän jollain tapaa yhteyksiä asioiden välillä. Jokunen molekyylikin mainitaan. Pauliina Haasjoelle tavallista on luontokuvaston monipuolinen käyttö, jossa on myös luonnontieteellisiä ulottuvuuksia. Niin tässäkin on vektoreita, fotosynteesiä, alkuaineita ja ravinteita.    Pauliina Haasjoki on taidokas runoilija. Olen lyhyen ajan sisään lukenut useamman Haasjoen kokoelman. Ne ovat olleet muodoltaan kaikki erilaisia, mutta toisaalta tunnistettavissa saman tekijän teoksiksi. Niin Valenssikin. Tämän kokoelman sivuilla on kenties hieman vähemmän proosarunoa kuin Haasjoella yleensä, vaikka toisinaan teksti vuolaana virtaakin, mutta runsaasti nokkelaa ajattelua ja kaunista kieltä. Ja niitä yhteyksiä!   

Erilliset toistensa yhteyteen. Kiinnittää irroteltavat.
Muodostaa pysyvä tai hetkellinen – nivelet, lauseenjäsenet. 

“otan mielelläni nyt tämän mitä ojennat”

Valenssi

“Lue kanssani”

Jos olen sattunut, osunut onneen.
Jos olen sattunut kiveen, kulmassa tai
kaaressa, kipeästi, ihastuttavasti 

Suomalaisen kummallisen kirjallisuuden pioneereihin kuuluva Pasi Ilmari Jääskeläinen julkaisi edellisen kirjansa Väärän kissan päivä vuonna 2017. Nyt Jääskeläinen saattelee lukijat uudestaan tuttuun Marrasvirran kaupunkiin ja kokeneet lukijat tietävät jo odottaa kummallisia tapahtumia.    Kirjan pääosassa on M, pieni ekaluokkalainen, joka leikkii isoveljensä Alvarin kanssa marsilaista kuurupiiloa. Siinä Alvar katoaa piiloon ja jättää jälkeensä marsilaisia kirjeitä, kryptisiä vihjeitä, joiden perusteella M:n on Alvar löydettävä. Jääskeläinen suo lukijalleen varoituksen jo ensimmäisessä luvussa:    Olisi houkuttelevaa antaa kertomukselle näppärä juoni, klassinen henkilögalleria sekä lopetus, jossa roistot erottuvat sankareista, mysteerit selitetään auki ja kaikki saavat ansionsa mukaan. Kokoamani tosiasiat eivät vain taivu tähän muottiin.    Useiden kuurupiilojen jälkeen, pari vuotta myöhemmin, viimeinen kuurupiilo jää kesken. Lyseon abiturientti, valovoimainen ja kaikkien ihailema Alvar Silasenpää, katoaa viikko penkkareiden jälkeen. Poikaa odotellaan kotiin, mutta hän ei vain katoa. M on ainoa, joka tietää, miksi Alvar ei palannut: marsilainen kuurupiilo oli käynnistynyt, mutta se jäi lumisateen vuoksi kesken. “Piiloutuja ei palaa kotiin ennen kuin etsijä on hänet löytänyt”, kuuluu leikin ehdoton sääntö.    Tarina loikkaa joitakin vuosia eteenpäin, vuoteen 1984. M on selviytynyt ala-asteesta, vaikka hän onkin aivan kummallinen, erottuu joukosta ja joutuu tietysti hyljeksityksi ja kiusatuksi. M vetäytyy omiin maailmoihinsa: hänen päähänsä on unessa istutettu Antropologinen selviytymisopas marsilaisille vakoojille, joten hän suorittaa tehtäväänsä marsilaisena antropologina, joka tarkkailee sivusta maan asukkeja. Lopulta M:stä kuoriutuu joukkoon sopeutuva lyseolainen, jolla on taidot uiskennella sulavasti lukiolaisten seurapiireissä.    Marrasvirran kaduilla vastakkain on kaksi nuorisojengiä. Punkkareita nimitetään kaupungissa yönaakoiksi. Yönaakkoja jahtaavat poliisit ja liikekeskusten vartijat, mutta myös jägerit. Nämä Marrasvirran skinheadit ovat mystisen Jägerin johtama fasistimilitanttien poppoo, joiden päätarkoitus on puhdistaa kaupunki yönaakoista. Yönaakat ovat pienoinen mysteeri: osa joukosta yöpyy jossain tuntemattomissa olosuhteissa. Yönaakkojen yösijan löytäminen kiinnostaa monia.    M ajautuu lukiolaisena takaisin marsilaisen kuurupiilon pariin, kun hän alkaa yllättäen saada taas viestejä isoveljeltään. “M, missä minä olen?” kuuluu kutsu kuurupiilon maailmaan. Punaisen langan seuraaminen vie M:n syvälle yönaakkojen maailmaan. Seurapiireissä viihtyvän lukiolaistytön harmoninen rooli saa jäädä, kun M:n on omaksuttava niittitakkisen punkkarin ulkonäkö ja ajatusmaailma päästäkseen soluttautumaan yönaakkojen maailmaan. Alvar on löydettävä ja vuonna 1976 kesken jäänyt marsilainen kuurupiilo saateltava loppuun.    Kuurupiilon anatomia on pitkä kirja, lähes 600-sivuinen järkäle, jossa sukelletaan syvälle 1980-luvun punk-alakulttuuriin. Tarinassa riittää mutkikkaita käänteitä, eikä se ole ihan helppoa luettavaa. Kuten Jääskeläinen heti alussa varoittaa, lopussa ei myöskään odota selkeä, kaikki mysteerit auki selittävä lopetus, vaan jotain mutkikkaampaa, joka jättää irrallisia langanpäitä lukijan pääteltäväksi haluamallaan tavalla.    Kirjan henkilögalleria on ilahduttavan monipuolinen. M:stä itsessään on hyvin vaikea sanoa, mikä hän on; se, onko M tyttö vai poika, on asia, joka vaivaa monia kirjan henkilöitäkin. Lukija voi tehdä siitä omat päätelmänsä. Moni muukin henkilö ei ole sitä, miltä päällisin puolin voi näyttää. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kirjo on kirjan sivuilla monipuolinen; yönaakat eivät yksinkertaisesti välitä näissäkään asioissa yhteiskunnan normeista tai binääristen järjestelmien rajoituksista. Myös yleiset yhteiskunnalliset arvot saavat kyytiä. Henkilögalleria on sikälikin monipuolinen, ettei selkeää jakoa hyviksiin ja pahiksiin ole helppo tehdä. Tämä monimuotoisuus ja sävykkyys on Kuurupiilon anatomian parhaita puolia.    Kirjassa ja sen kuvaamassa kummallisessa unien, harhojen ja marsilaisten täyteisessä 1980-luvun punkmaailmassa on paljon kiehtovaa ja se pohdiskelee painavia teemoja uskollisuudesta, erilaisuuden sietämisestä, rajoittavista normeista ja syyllisyydestä. Alku oli vetävä ja houkutteli mukaansa, mutta kokonaisuutena Kuurupiilon anatomia oli kuitenkin liian raskas. Kirjan keskivaiheilla lukeminen kävi paikoittain työstä, kun juttu ei tuntunut oikein etenevän ja tarinan uudet kiemurat saivat kiemurtelemaan: lähestyisipä loppu nopeammin. Lopussa juonenkäänteiden vaikeaselkoisuus tuntui enemmän tuskastuttavalta kuin jännittävältä. Jos lukijana nautiskelee toden ja harhan eron pohdiskelemisesta, kirja maistuu varmasti paremmin; minulle tämä ”kaikki on unta ja harhaa vain” -asetelma on lähinnä turhauttava. Suosittelen siis epämääräisyyksien ystäville, mutta isoin varauksin. 

This collection of war stories was recently (and finally) translated in Finnish. It's a beautiful view into a madness of war. The 113 men tell their own stories, at the same time building up a larger story of the war and the company and basically all the men involved on the grassroots level of the war. This book deserves a place in the canon of war books.

Näin alkoivat nämä runot: piirsin väriliiduilla kuvan, jossa hymyilevä valas sukelsi ilmaan ja söi appelsiinia.

Pelle Romantique'n eli Toni LahtisenKonerunoja-teoksesta olen ollut tietoinen jo pidempään. Vaadittiin Tanssiva karhu -ehdokkuus, että sain aikaiseksi tarttua teokseen, joka laajenee runokirjaa mittavammaksi kokonaisuudeksi. En nyt puutu tässä samannimiseen kirjalliseen äänilevyyn, vaan käsittelen yksinomaan tätä runokirjaa. Sekin on jo monitaiteellinen teos, sillä kirjassa on Lotta Nevanperän runsas kuvitus luomassa tunnelmaa.

Tunnelma onkin näiden runojen vahvuus. Pelle Romantique heittäytyy 1920-luvulle, jolloin kirjallisuudessakin vallitsi kova usko tekniikkaan ja romanttinen suhtautuminen koneisiin. Kokoelma pursuaakin siis koneromantiikkaa, jazzia, dadaa ja muuta aikakaudelle sopivaa. Kielessäkin on aikakauden klangia, kuten vanhahtavia kirjoitusmuotoja.

Luontoaiheet tuntuvat usein runoissa vallitsevilta; nämä ovat rehdisti urbaaneja ja koneista lumoutuneita runoja. Lintujen laulun ja metsäluonnon sijasta nautiskellaan koneiden hälystä ja bentsiinin tuoksusta. Teoksen runot muodostavat mukavan ehyen kokonaisuuden.

Tämän ilottelun parissa ei kannata olla liian vakavasti. Heittäytyisin ennemmin. Nämä konerunot ovat hauskoja ja leikkisiä. Välillä tuntuu, että kyse on vain siitä, miten paljon tekstiin onnistutaan pakkaamaan villille 1920-luvulle viittaavaa kuvastoa. Välillä runot tuntuvat sitten sanovan enemmän. Lopussa sävy muuttuu suorastaan synkäksi. ”Emme aavistaneet sitäkään, että maailmassa syttyisi sota, joka tekisi ajastamme näin iloisen.”

Sanottakoon kuvituksestakin sananen. Lotta Nevanperä on kuvataiteilija ja taidegraafikko. Kuvituksen tyyli onkin graafista ja heijastelee mukavasti 1920-luvun estetiikkaa ja surrealismia. Kuvitus herättää levottomuutta hyvällä tavalla ja tuo teokseen mukavasti lisää ihmeteltävää. Pääosassa on sittenkin teksti.

Farewell everybody, vesijohtotorvet pauhaavat ja likavedet nousevat!
Mutta darling, oi darling, ei mitkään korusähkeet tai sensatsiouutiset
muuta sitä, miten elävänä sinut näen appelsiinin lihassa, kuorissa.

Varsin naseva ja kattava esitys talvisodasta. Kiitoksia runsaasta kuvamateriaalista ja sodan taustalla vaikuttaneiden kenraalien esittelyistä. Teksti alkoi pidemmän päälle vähän puuduttaa, sen verran sankasti siinä eri joukko-osastojen nimiä ja numeroita vilisee. Tällainen kaipaisi aina seurakseen interaktiivisen kartan, joka havainnollistaisi joukkojen liikkeitä.

Edelleen pahuksen hauskaa luettavaa. Rönnbacka osaa kirjoittaa viihdyttävää, hauskaa tekstiä. Hautalehdon ja kollegoiden musta ammattihuumori on näiden kirjojen parasta antia. Juonikin oli oikein toimiva, vähän sellainen yksinkertaisempi juttu tällä kertaa, mutta piti hyvin otteessaan loppuun asti. Ihan parhaita dekkarisarjoja tämä.

Matkan päällä tehtyä reissusarjista. Kohteena Kaakkois-Aasia, eli melkoista tahtia mennään, kun pienessä kirjassa ja 228 päivässä käsitellään Kiina, Thaimaa, Malesia, Singapore, Indonesia, Filippiinit, Vietnam, Kambodža, Laos, Intia ja Nepal. No, ei tässä tietysti yritetäkään mitenkään kattavasti kaikkea esittää ja reissaajakin joutuu monessa kohtaa toteamaan, että tämä juttu jäi nyt näkemättä, palataan joskus toiste.

Tyyli on karheaa ja pidättelemätöntä, reissaamisen iloista ja selviytymistaisteluista tulee varsin rehellinen ja realistinen kuva – tai siltä se ainakin vaikuttaa. Ei kelvannut kustantamoille, joten omakustanteena tuli, mutta laatu on minusta aivan riittävän hyvä. Toinen reissukirja kelpasikin sitten jo kustannettavaksi.

Mainio matkakirja, joka kyllä vahvistaa minun fiiliksiäni siitä, että trävelleritouhut eivät ole minua varten.

Polkupyörä antaa mahdollisuuden kokea maiseman uudella tavalla. “Pyöräily on mahdollisuus ymmärtää itseään ja maailmaa paremmin”, kirjoittaa tietokirjailija ja yhteiskuntatieteiden tohtori Sari Kuusela, joka harrastaa matkapyöräilyä ja tarkastelee harrastustaan sosiaalipsykologin silmin.    Kuuselan matkapyöräilyssä on kyse siitä, että lähdetään pitkiksi ajoiksi pyöräilemään jonnekin, tavallisesti Keski-Eurooppaan, kuljettaen kaikki tavarat mukana pyörän selässä. Se ei ole minun tapani pyöräillä ja itse pyörämatkailisin eri tavalla. Kiinnostavaa Kuuselan kokemuksista lukeminen silti oli, koska pyöräilijänä ymmärrän kyllä, mistä Kuusela kirjoittaa, vaikka tällainen hyvänsäänpyöräilijä olenkin.    Maisemapyöräilyn taito on muodoltaan kuin kolumnikokoelma. Se on jaettu seitsemään pidempään lukuun, joista jokaisella on oma painotuksensa. Lukujen sisällä on sitten pienempiä pohdiskelevia lyhyehköjä juttuja, jotka tuovat mieleen kolumnit. Muoto soveltuu kirjaan hienosti, sillä se tekee lukemisesta kepeää, kun kirjasta on helppo lukea yksi juttu kerrallaan.    Kirja on omiaan herättämään pyöräilyhaluja. Minunkin tekee nyt mieleni pyöräilemään Keski-Euroopan pyöräväylillä (toki myös Pohjois-Italiassa ja Itävallassa olisi tavattoman upeita pyöräreittejä). Pitkällisempi matkailu pyörän selässä tuntuu kuitenkin vähän vieraalta, olen sittenkin enemmän urheilupyöräilijä ja ajaisin mieluummin kevyemmällä kuormalla.    Pääsi tällaisille matkoille tai ei, Maisemapyöräilyn taito on kuitenkin hyvää luettavaa kaikille, jotka polkupyörällä kulkevat. Sen verran hyvin se avaa silmiä maiseman tarkkailulle ja ympäristön lukemiselle. Kuten Kuusela kirjoittaa:   

Kenestä vain voi tulla maisemapyöräilijä, joka kokee elämän syvemmin. Siihen ei tarvita kuin paikkatietoinen katse ja maiseman lukemisen taito. Herkkyydestä havainnoida ympäristöä on hyötyä myös ihmissuhteissa. Jos ei jaksa olla läsnä, jos ei tunnista ilmapiiriä tai reagoi sosiaalisiin signaaleihin, jäävät tunnesuhteet kevyiksi, sosiaaliset tilanteet takkuavat ja olosta tulee ulkopuolinen. 

Kaija Rantakarin kolmannessa runokokoelmassa Salit kierrellään taidegallerian tai museon saleissa katselemassa taidetta. Katse ei kuitenkaan liu'u teoksesta toiseen tuosta noin vain: “peilaan itseäni vernissasta, / sovitan kasvoja kasvoihin”. Tämä on yhteyden ja kosketuksen etsimistä: “etsin sinua gallerioista, / harvaan ja tiheään ripustetuilta seiniltä”.    Salit luo tilan tuntua ja siihen tilaan kohtaamisia. Katsojan ja katsotun välillä kipinöi, “silmieni pienet sormet taittelemassa auki laskoksiasi”. Rantakari on erinomainen intimiteetin, läheisyyden ja kosketuksen kuvaaja, mikä näkyy tässäkin kokoelmassa hienosti. Näillä sivuilla sykähtelee.    Taiteentuntija saa kokoelmasta luultavasti irti vielä enemmän tunnistaessaan teoksia, joihin Rantakari viittaa – oletan, että kokoelman sivuilla katsellaan todellisia teoksia; jos ei, tämä on kenties vieläkin hienompaa. Ilmankin Salit on antoisa kuljeskeluelämys, jonka sivuilla saa nauttia hienosta kielestä ja välillisesti taide-elämyksistä. Se on puhuttelevaa ja koskettavaa runoutta, jossa on kauniisti sanottuja oivalluksia.    Kolmannen luetun kokoelman myötä Rantakari nousee vankasti suosikkirunoilijoideni joukkoon. Jokainen tähän asti lukemani kokoelma on ollut osuma. Vielä on tutustumatta esikoiskokoelma Mikado – sen pariin seuraavaksi.   

ollaan muuten hiljaa koko matka,
mutta nimetään tienvarren kukat

oikeilla nimillä ja keksityillä