Kellopelisydän

Vehka Kurjenmiekka on kehitellyt esikoisteostaan pitkään: se sai alkunsa jo vuonna 2011. Matkan varrella käsikirjoitus on käynyt läpi monenlaisia vaiheita, mutta nyt se on lukijoiden käsissä kauniina kirjana, joka alkaa fantasiakirjallisuuden genrelle uskollisena maailmankartalla. Kellopelisydämen tapahtumapaikka, Merenkehrän maailma, sijoittuu Aava-nimisen meren ympärille. Tässä kirjassa maailmaa ei kovin laajasti kartoiteta, sillä tapahtumat sijoittuvat pääosin Karunkan saaristoon pohjoisella merellä. Kartta ja henkilöiden puheet luovat kuitenkin käsityksen laajemmasta maailmasta.    Kirjan nimen kellopelisydämet tikittävät salamurhaajien rinnoissa. Karunkassa majailee pieni ja tiivis joukkio kellopelimurhaajia, joiden sydämet ovat tikittäviä kellopelejä. Nämä kellokoneistot vaativat kantajaansa tappamaan jonkun ihmisen vähintään kerran vuodessa, muuten sydän pysähtyy. Sääntö on julma. Miten sellaisen kanssa elää? Kukin tavallaan, käy ilmi, kun lukija pääsee tutustumaan kellopelimurhaajiin tarkemmin.    Karunkassa on myös Akatemia, jossa opiskellaan ainakin häiveenkudontaa, rohtoja ja parantamista. Kirjan päähenkilökaartiin mahtuu muutama noviisikin. Noviiseja ja kellopelimurhaajia yhdistää mikäpä muu kuin murha: kellopelimurhaajat osuvat vähän liian lähelle uteliaita noviiseja. Miksikään murhamysteeriksi Kellopelisydän ei kuitenkaan käänny, etenkin kun murhassa ei ole lukijalle mitään mysteeriä. Karunkassa on sitä paitsi vähän kummallinen taipumus olla penkomatta murhia liian täsmällisesti. Noviisit saavat lisäksi muutakin mietittävää, kun heille koittaa aika kisällinmatkalleen.    En ala purkamaan kirjan juonta tässä auki sen enempää; kunnioitan kirjailijan kirjan aluksi esittämää toivetta, eikä se muutenkaan ole lopulta kovin olennaista. Kellopelisydämessä on kyllä mielenkiintoinen juoni, mutta kirjan vetovoima on lopulta muualla. Kurjenmiekka on rakentanut kiehtovan maailman ja joukon mielenkiintoisia henkilöitä, ja suoraan sanottuna en suuremmin välitä, mitä nämä henkilöt tekevät. Jo heidän olemisensa kirjan maailmassa on miellyttävää.    Kurjenmiekan fantasiamaailma on sukua Ursula K. Le Guinin Maamerelle, jonka Kurjenmiekka kiitoksissaankin mainitsee. Esikuva on helppo nähdä, sillä Merenkehrässä on samanlaista juurevuutta – ja merentäyteinen tämäkin maailma on. Juurevuus syntyy yksinkertaisista asioista, tässä tapauksessa paljolti siitä, miten paljon kirjan henkilöt tekevät aivan tavallisia asioita. He parsivat vaatteita, laittavat ruokaa, leipovat, juovat kahvia ja teetä, soittavat banjoa ja ovat vain olemassa. Lisäksi maailma tuntuu paljon hahmoja isommalta ja vanhemmalta.    Takakansi kertoo Kellopelisydämen olevan kirja ”mahdottomista valinnoista, muistamisesta ja toivosta, joka sitoo ihmiset toisiinsa”. Se on kaunis tiivistys kirjan teemoista. Muistaminen on iso kysymys, joka liittyy keskeisesti kellopelimurhaajiin. Kirja on myös täynnä salaisuuksia ja harhoja, ja Merenkehrän maailma taitaa myös olla jotenkin vähän vinksallaan tavalla, joka herättää lukijassa kysymyksiä. Moniin kysymyksiin ei vielä vastausta saada; maailmaan ihastuva lukija joutuu odottamaan jatko-osia, joita on tulossa.    Odotin Kellopelisydäntä jo pitkään, sillä olen seurannut Kurjenmiekan tekemisiä Instagramissa siitä asti, kun ensimmäistä kertaa tutustuin Kurjenmiekan ja Rasmus Tillanderin mainioon Nobel tai ei mitään -podcastiin. Kellopelisydän nousee vuoden kovimpien kotimaisten esikoisteosten joukkoon – se onkin tänä vuonna kova joukko, jossa ovat mukana ainakin Iida TurpeisenElolliset ja Jenna VironTuhkimoleikkaus.