Talventaitto

Vehka Kurjenmiekan esikoisteos Kellopelisydän oli viime vuoden ilahduttavimpia kirjoja. Se herätti odotuksia jatkon suhteen: kirjassa kuvattu Merenkehrän maailma on niin rikas ja monipuolinen, että halusin palata sinne vielä uudestaan. Onneksi tiesin jo lukiessani, että Kurjenmiekalla on Aulan kanssa lähtökohtaisestikin useamman kirjan mittainen kustannussopimus.    Siispä Talventaitto. Heti ensi alkuun on kehuttava Anna Makkosen kansitaidetta: tämä on kaunis kirja. Vaan suora jatko-osa edelliselle tämä ei ole; päinvastoin, tapahtumat sijoittuvat kauas menneisyyteen. Tähän aikaan edellisestä kirjasta tuttuja Karunkan kellopelimurhaajia ei ole olemassa. Sen sijaan saamme pienen tarinan kahdesta ihmisestä ja vuodenajoista.    Kirjalla on kaksi rinnakkaista kertojaa. Kaiho on talventaittaja ja Alati kesänkaataja. Heillä on vuodenaikoihin kytkeytyviä taikavoimia: Kaiholla on talven voimat, Alatilla kesän. Heidät kutsutaan kannattelemaan vuodenkiertoa. Se tarkoittaa, että heidän on asuttava yhdessä vuoden ajan, toimitettava tiettyjä rituaaleja ja siten ylläpidettävä vuodenkiertoa.    Maailma on vain rikki, säröillä perustuksiaan myöten. “Äiti on kertonut, että vielä hänen lapsuudessaan kutsu vuodenkierron kannattelijaksi oli kesänkaatajalle suurin mahdollinen kunnia. Nyt tiedän, että hän pelkää puolestani, vaikkei sanokaan sitä ääneen.” Yhä useampi vuodenkiertäjä kuolee tai katoaa. Taikuus on villiä, joten tietty vaara asiaan kuuluu, mutta viime aikoina se on vaatinut uhreja entistä useammin. Jokin on vialla.    Kaihon ja Alatin välinen suhde on hankala. Heillä on eronsa. Alatin kesätaikuus on villiä ja riehakasta, muuntautuvaa ja rakkauteen lumoavaa. Kaiho on vetäytyvä, ei tiedä mitä rakastuminen on, eikä erityisemmin halua opetella. Missään nimessä hän ei halua Alatin kesätaikuuden lumoon joutua ja rakastua. Kurjenmiekka linjaa kirjan kipeitä teemoja jo alkusanoissaan: suostumusta, ympäristön paineisiin sopeutumista, omia rajoja, virheiden kanssa elämistä ja peruuttamattomia valintoja käsitellään lempeästi ja lohdulla, mutta se ei poista tarinan perimmäistä traagisuutta.    Kaikki on kuitenkin kerrottu hyvin kauniisti. Sitä esikoisen perusteella toki odotinkin: Kurjenmiekka on lahjakkaammasta päästä kotimaisia kirjailijoita, mitä kuvailuun ja tunnelmalliseen maalailuun tulee. Kuten eräässä äänikirjapalvelun arviossa Kellopelisydämestä  todetaan: ”Jokin tarinanpoikanen myös löytyy, mutta se unohtuu kun pitää kuvailla säätä tai maasta löydettyä keppiä”. Niin – nämä ovat kirjoja niille lukijoille, jotka arvostavat hienoja sää- ja keppikuvauksia. Talventaitossa nautin erityisesti vuodenaikojen kuvaamisesta, Kaihon ja Alatin vuodenaikataikuudet ovat kiehtovia persoonallisuuksia.    Merenkehrän maailma on edelleen erittäin lumoava. Jään innolla odottamaan seuraavaa vierailuani.